Teetä ja turvakenkiä

     
Joulu on mennyt ja niin pitääkin, koska on Viattomien lasten päivä. Loput vuoden päivät ovat ilmeisesti vähemmän viattomien päiviä. Vettä sataa ja edelleen ylhäältä alas, ei siis mitään mullistavaa. Mullistavaa odotan keväältä, eilen ilmoittauduin kolmen päivän koulutusrupeamaan, mikä järjestetään Porvoossa, yksi
helmikuussa ja loput maalis- ja huhtikuussa. Aiheena tulee olemaan Motivoiva toimintatapa asiakastyössa
menetelmäkoulutus. Ideana ovat motivoivat haastattelu- ja ohjausmenetelmät, jotka ovat asiakaslähtöisiä
toimintatapoja. Kouluttajat ovat A-klinikkasäätiöstä Jukka Oksanen, Tanja Hirschovitz-Gertz ja Ari
Terävä, Tanja ja Ari ovatkin tuttuja Kokenet koulutuksen kautta ja odotan todella paljon. Koulutus on
tarkoitettu kokemusammattilaisille ja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille. Koulutus on osallistujille
maksuton ja Rahis rahoittaa. Yritän saada auton täyteen, sitä toivon. Rahis myönsi Turun A-killalle rahat
kahden nuoren oppisopimuskoulutukseen lähihoitajaksi, joista toinen tulee Turvatupaan ja toinen A-kiltaan,
olemme siis mukana kumppanin ominaisuudessa. Almanakka alkaa olla sen verran täynnä, että jarrua on painettava, ettei käy kuin 2010. Onneksi olen oppinut niistä ajoista ja aion edelleen käydä masennusryhmässä, ettei totuus pääse yllättämään.

Jouluna tulee muisteltua milloin mitäkin, kuten sitä kuinka usein on ollut mustia jouluja, Turun Sanomien mukaan viimeisestä yhdeksästä on viisi ollut mustia. Ihmisen muisti on siitä kummallinen, että se unohtaa
ikäviä asioita enemmän kuin hyviä ja kaikenlisäksi valikoiden. Se liittynee ihmisen itsesäilytysvaistoon ja
eloonjäämiseen.Olen muuttanut lukemistapojani syksyn aikana niin, että luen useampaa kirjaa samanaikaisesti. Nyt on kesken Maija Vilkkumaan Nainen katolla, J.Mattilan Uupunut nainen ja
Välipakka-Lehtosaaren Sata tapaa tappaa sielu ja uusimpana aloitettuna Pietikäisen Hulluuden historia.
Olen huomannut, että sisäistäminen on helpompaa, kun aivot saavat mellastaa rauhassa omiaan

Palveluntuottajien kokouksessa tuli taas esille se, että tuotettujen palveluiden pitäisi olla yhtenäisiä, niihin
pääsemisen ja poisjoutumisen myös. Mitä sitten tehdään niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole juuri niin
neliskanttisia kuin heidän lokeroonsa.pitäisi olla? Eipä hätää, he ovat osansa valinneet, oma vika, jos ei
sovi systeemiin, jääköön ulkopuolelle, pärjätköön itsekseen. Vaikka palvelut eivät sovellu asiakkaille,
niitä on tarjottu ja jatko onkin asiakkaan vastuulla. Me olemme Turvatuvassa luulleet, että me olemme
asiakkaita varten, mutta olemmekin olleet täysin väärässä, asiakkaat ovatkin meitä varten. Hip hip
hurraa!!!

PS. Nyt joku ihmettelee otsikkoa Teetä ja turvakenkiä, miten se liittyy tekstiin. Ei se liitykään, minusta
se oli hyvänkuuloinen suussa kuten Patonkia ja persereikiä tai Villasukkia ja vaahtokarkkeja.  

On aika soittaa sinfonia Niinkuin sovittiin (Tuomari Nurmio)

Tämän aloittaminen on taas kivikkoista, varsinkin, kun sanottavaa on tavallista enemmän. Mistä aloitan,
mihin päädyn, missä on kusipaussi, kuka ohjaa, kuka on matkustaja. 37 vuotta tehtyä työtä on takana,
silti suurimmat palkinnot ovat putoilleet viimeisen vuoden aikana. On uskomattoman hieno tunne tuntea
olleensa ja olevansa tarpeellinen eri ihmisten elämässä.

Maanantai-iltana istuttiin historiallisessa, näin uskon, moniammatillisessa palaverissa Aisti ry:n kanssa.
Aiheena oli yhteinen syvä huoli ADHD:ta sairastavien ihmisten suuri vaara ajautua päihdeongelmiin, rikol-
lisuuteen ja syrjäytymiseen. Kaikki olimme hyvin yksimielisiä siitä, että näiden ihmisten ongelmien moni-
naisuus ja lonkeroisuus eri tahojen alueille ei voi olla pelkästään jonkin yhden tahon vastuulla, vaan mukaan
on saatava kaikki osalliset tahot. Yritämme ideoida seminaarin tälle keväälle, jossa olisi useita alustajia
ADHD:n eri näkökulmista sekä tietysti keskustelua ja kysymyksiä alustusten pohjalta. Toivottavasti saamme
palautetta, mikä auttaa meitä eteenpäin tärkeässä missiossamme.Haluan vielä korostaa, että teemme tätä
vapaaehtoisesti ns. "aatteen palosta".

Seuraava viikon hyvä asia tapahtui tiistaina. Minua tapaamaan tuli keski-ikäinen nainen, joka halusi
päästä työkokeiluun meille. Hän oli asunut meillä 2000-luvun alussa eikä ole koskenut päihteisiin kym-
meneen vuoteen ja asunut pitkään omillaan. Hän tuli meiltä hakemaan työtä, koska luotti meihin ja tiesi,
miten meillä toimitaan ja kohdeltiin asukkaita, kun hän asui meillä. Jotakin olemme tehneet oikein, kun
näin pitkän ajankin jälkeen entinen selviytynyt asiakas luottaa meihin.

Sitten mennään eiliseen ja taas mannaa itsetunnolle. Viime viikolla meille tuli työharjoitteluun alanvaihtaja,
joka halusi päihdealalle, koska lähipiirissä oli ollut päihdeongelmia ja hän halusi mukaan päihdetyöhön.
Kokemuksellisuuden ehto siis täyttyi hänen kohdallaan. Hänen käydessään sopivuushaastattelussa hä-
nessä oli jotakin tutunomaista. Hän kertoi asuneensa meillä 25 vuotta sitten miehensä kanssa jonkun ai-
kaa, kunnes saivat asunnon ja elämä sai suunnan. Hän halusi aloittaa uuden elämänvaiheen meiltä,
koska luotti meihin ja olimme kohdelleet inhimillisesti. Kun saa yllättäen tällaisen kiitoksen, on vaikea
pitää onnen tunnemyrskyä sisällään, en tiedä miten onnistuin, kovalla rutiinilla kuitenkin yritin.

Se siitä. Tänään palasin arkeen palveluntuottajien ja sosiaalityön tulosalueen yhteistyökokouksessa.
Asumispalveluihin kohdistettavia rahoja on vähennetty ja palveluohjaus kohdistuu kaupungin omiin
yksiköihin ja ykstyiset palveluntuottajat saavat muruset pöydän alta, jollei tuuli ole niitä vienyt. Enem-
pää en näin julkisella areenalla asiaa kommentoi sen saa tehdä Tuomari Nurmio:

                                Mä voin ja mä voin polkee jalkaa
                                Mä voin hakata mun päätä lattiaan
                                Mua voi osoitella sormella ja nauraa
                                Mua voi sylkeä ja mua voi kivittää

                                 Sä isket salamaa mun kitaraani pitkin
                                 Sä poljet mun kynääni
                                 Mä lankeen sun eteen
                                 Tuleen tai veteen
                                 Tuli hieman niinkuin roskaa
                                 Sä et horju koskaan - Mahtava Toteemi

                                  (Mahtava Toteemi, Tuomari Nurmio)

Ihmisen tyhmyydestä, ahneudesta ja hyvyydestä

              Tullessani Turusta alkuillasta ihmettelin suurta ihmismäärää molemmin puolin jokea Pennisillan
kohdalla. Kotona selvitin netistä, että oli Pennisillan avajaiset. Ihmiset seisovat, ei varmasti 1000 riitä,
tuijottamassa mihin heidän verorahansa ovat menneet. Tämä muutaman miljoonan euron silta oli tieten-
kin järkevää rakentaa, kun on ylimääräistä rahaa, jota ei saa tungettua mihinkään, ei ainakaan vanhus-
tenhuoltoon, päiväkoteihin, päihde- ja mielenterveyspalveluihin, perusopetukseen, joukkoliikenteen parantamiseen, vammaispalveluihin, sivukirjastoihin, julkiseen terveydenhuoltoon, työllistämiseen, lastensuojeluun muun muassa. On se loistava juttu, kun edelliset asiat ovat niin hyvin hoidettu, ettei nii-
hin mahdu yhtään rahaa. Hyvä, että rakennettiin silta, johon saatiin laitettua ylimääräinen raha ja huk-
kaanhan se olisikin mennyt, jos sitä olisi käytetty tavallisia ihmisiä koskeviin hyvinvointipalveluihin. Mi-
nulla on ehdotus, kun seuraavan kerran on rahaa, jota ei voi käyttää kuntalaisten hyvinvointiin. Portaat
jotka eivät vie minnekään, vähintään 100 metriä korkeat ja keskelle toria tietysti ja mieluiten carraran
marmorista tai muusta hienosta, jota tavallinen kansa ei (mieluusti) ymmärrä. Tällaisissa hankkeissa
kuuluu myös huolehtia ahne.. siis vähävaraisten arkkitehtien hyvinvoinnista.

Olen aina silloin tällöin pohtinut itsekseni hyvyyden olemusta eli mikä tekee ihmisestä hyvän, että hän
on hyvä ihminen. Aloin taas pohtia viime viikolla eräs vanha ystävä, joka on selvinnyt päihdeongelmas-
taan, kouluttautunut jne., soitti minulle ja kysyi, olisiko Turvatuvalla käyttöä sängylle patjoineen, kun hän
ei haluaisi lahjoittaa sitä sellaiselle, joka tekee sillä tiliä. Siitä sai eräs kiitollinen avopari hyvän sängyn.
Sama asia tuli mieleen viimeisellä koulutuskerralla, kun ajattelin kaikkia meidän ryhmäläisiä. Uskon, että
kaikissa ihmisissä on hyvyyttä, kaikkien kohdalla se ei vaan tule esille edes joskus. Se taas vie ajatukset
vanhaan tarinaan simpukasta, joka tarvitsee kivensirun kasvattaakseen helmen, siis roson elämäänsä.
Onko kenties niin, että ihminenkin tarvitsee jonkinlaisen pohjakosketuksen, että joutuu katsomaan elä-
määnsä perssilmänsä läpi ja möyrittyään aikansa viemärissään kykenee jollakin konstilla kampeamaan
itsensä ylös, haluaa tuoda julki kiitollisuuttaan selviämisestään auttamalla toisia samassa tilanteessa ole-
via? Ehkä ihmisen hyvyys on sitä, että asettaa toisten edun omansa edelle. Tässä tarkoitan pohjakoske-
tusta hyvin laveasti koskien kaikenlaisia elämän mutkia ja murheita kaikilla elämän alueilla. Ehkä se on
myös sitä, ettei pidä elämää ja sen kulkua itsestäänselvyytenä. En tiedä tähän vastausta, tiedättekö te?
Kaikesta huolimatta, lukekaa hyvät ihmiset Sirkku Peltolan Ihmisellinen mies, siinä on jotakin tästä
kaikesta.

Kokenet kokemusasiantuntija antaa lausunnon

Koulutus on käyty kunniakkaasti loppuun, todistus tulee postissa. Seuraavan kerran näemme tammi-
kuussa sisällöllisten asioiden parissa. Kevään aikana kokoonnumme vielä kerran tai kaksi ennenkuin
toukokuussa varsinainen toiminta alkaa. Tämä on ollut uskomaton viisi viikkoa. Kun kaikki alkoi viisi
viikkoa sitten yhdessä tilassa kokoontui 10 toisilleen vierasta ihmistä ja kolme kouluttajaa A-klinikka-
säätiöstä. Jokainen ryhmäläinen oli varmasti hyvi jännittynyt alussa, ilmapiiri oli odottava ja innostunut.
Jännitys muuttui jo ensimmäisen päivän aikana toiveikkaan innostuneeksi. Tuntui hyvältä olla tämän pilottiryhmän jäsen.

Tänään viimeisenä päivänä ilmassa oli pientä kaihomieltä. Samalla useammasta suusta kysyttiin eikö
voida aloittaa ennen toukokuuta, mutta tekniset seikat vievät oman aikansa. Jokainen meistä kertoi
kolme asiaa, mitä koulutus on antanut. Minua lämmitti eniten, kun yksi meistä sanoi meidän kolmen
läheisnäkökulmaasiantuntijan antaneen uutta ja leventävää näkökulmaa koulutukseen. Olin henkilö-
kohtaisesti hiukan huolissani siitä, miten sulaudumme oman käyttöhistorian ihmisiin. Tämä oli kuiten-
kin täysin turha huoli. Olimme jo koulutuksen puolivälissä monimuotoisuudessamme hyvin yhtenäi-
nen ja tiivis ryhmä, joka oli yhteistyökykyinen ja innostunut oppimaan uutta. Jokaisella on  halu aut-
taa ja tukea apua tarvitsevia ihmisiä Kokenetin avulla.

Melkein valmiin Kokenet kokemusasiantuntijan ajatuksia

Ylihuomenna on viimeinen koulutuskerta A-klinikkasäätiössä. Toiminta alkaa todennäköisesti toukokuussa
2014. Kokoonnumme pari kertaa kevään aikana, koska kaikki on valmista vasta keväällä ja me olemme 
keltanokkia ja myös ryhmän yhtenäisyys vaatii sen. Yhteistyö on muutenkin ollut viime ja toivottavasti myös
tulevien aikojen taikasana. Viime viikon Turun kaupungin järjestämässä strategiapalaverissa kolmannelle
sektorille verkostoiduin esimerkillisesti. Siemen on kylvetty, itämistä odottelen. Tutustuin Aisti ry:n ihmisiin
ja löysimme toiminnastamme ja kohderyhmistämme paljon asioita, joista voi syntyä pitkää ja hedelmällistä
yhteistyötä. Kuten jo aikoinaan Mireille Mathieau ja Patrick Duffy enteellisesti lauloivat: Together we are
strong. Odottakaa pari vuotta, saatatte hämmästyä. Parhaassa tapauksessa syntyy jotakin todella suurta ja uutta, jota ei ole ennen ollut.

Sain hetki sitten tekstiviestin, että pääsen esittelemään alkuvuodesta A-kiltaa ja Itu ry:tä Liedon pitkäaikais-
työttömien ryhmään. Lisäksi pääsen Kankaanpään A-kotiin esittelemään A-kiltaa ja Turvatupaa. Paljon
on muitakin vieheitä vedessä ja ottipaikkoja myös tiedossa. En muista, koska tulevaisuususkoni olisi ollut
näin korkealla, varmaankin joskus 90-luvun alussa, kun lapset olivat pieniä ja Turvatupa voimissaan.
Nyt kun olemme palanneet juurillemme ja solmineet vahvat siteet uudestaan vertaistoimintaan ja meillä
on töissä vain niitä, jotka tekevät työtään koko sydämestään, motivaatio on niin kova, että joudu välillä
rajoittamaan tehtäviäni, että lanttu pysyy luhnakassa kunnossa. Myös yhteistyö palveluntarjoajien kesken 
on paremmassa mallissa kuin koskaan. Tapaamme toisiamme säännöllisesti ja pidämme yhteyttä muuten-
kin, pois on kyräily ja kilpailuasenne. Toivoisimme samaa myös palvelun ostajalta, mutta Turkuhan ei ole 
pariinkymmeneen vuoteen arvostanut meitä, meihin otetaan yhteyttä, kun meiltä vaaditaan jotakin, myös 
kontrolli kontrollin vuoksi on kova sana. Jos haluaisi mennä oikeasti neuvottelemaan yhteistyöstä, se ei ole
mahdollista. Asiakastyötä tekevät sosiaalityöntekijät ja muut tekevät kaikkensa ja vielä enemmänkin, mutta
siihen yhteistyö tyssääkin. Yhä useammin ikävöin päihdepäällikkö Haarasta ja sosiaalipuolen apulaiskau-
punginjohtaja Järvistä, joiden luokse saattoi mennä yhteistyöasioissa puhumaan ja koskaan ei tarvinnut
lähteä pois tyhjin käsin. Luottamus oli molemminpuolista. Kyllä minä tiedän, etteivät ne ajat palaa, silti
monet asiat voisi tehdä toisinkin. 

Tämä riittäköön tällä kertaa. On aika valmistautua kunnallisjärjestön pikkujouluun kunnantalolla. Siellä
olen ainakin omieni joukossa, ja kun palaan, palaan omani luo. Oliko liian läätevää? Oli.
          

Joukkovoimaa

Nyt ei tule lyhyestä vaan kilometristä ja 5000 virsi kaunis. Tuntuu todella hyvältä, kun on saanut olla
osallisena jossakin näin suuressa kuin Salon aluesairaalan alasajon pitkittämisessä ainakin vuoteen
2017. Se todistaa, että joukkovoimalla on vielä joskus merkitystä kun aletaan puhaltaa samaan hii-
leen. Marssiminen ja joukkojen kokoontuminen torille oli suuri voimannäyte siitä, että kaikkea ei voi aina
polkea maahan. Oli upeaa, että jo Nokian myötä ahtaalle ajetut salolaiset jaksavat taistella olemassa-
olonsa puolesta ja sillä oli vaikutusta.

Mitä tähän vielä sanoisi täältä onnen kukkuloilta, arkeen pitäisi palata pian. Jos leijuu liian kauan pilvissä,
äkkipudotus sattuu tavallista enemmän. Eilisessä vertaisryhmässä masentuneille ja siitä selvinneille tuli
taas mieleen asia, jota olen ennenkin pohtinut. Ihmisten avoimmuus ja luottaminen ryhmäläisiin on
silmiinpistävää, vaikka nytkin mukana oli ensikertalaisia. Hekin puhuivat vaikeista asioista jo ekassa istunnossaan. Johtuuko se siitä, että asiat jäävät vain ryhmän tietoon? Miten voi luottaa vieraisiin ihmi-
siin jo ekasta kerrasta? Onko kynnys suuri ennen ryhmään tuloa ja kun on tullut perille onkin paljon helpompaa? Mistä syntyy tunne olosta omiensa joukossa? Minulle on tullut tämä tunne samalla tavalla
Kokenet-ryhmässä kuin masennusryhmässä.

Pitääkö tällä olla jokin nimi?

Tästä tulee taas kerran varsinaista sekametelisoppaa, aloittaminen on vaikeaa ja lopettaminen vielä
vaikeampaa keskikohdasta puhumattakaan. Jatkaakin tätä pitäisi ja löytää ajatuksen lanka, vaikka
sen vastahanka on se mikä pitää minut tässä ja nyt. Olen yksin alastomuuteni kanssa, se on lähtenyt
sanoo Juice, vaikka viittilöin sen jälkeen kuin Niilo Tarvajärvi. Edellinen kuvaa hyvin niitä tuntemuksia,
jotka on pinnassa, kun masennus on väistynyt, mutta uutta vahvempaa minää ei ole vielä tilalla. Mi-
ten minä taas tähän päädyin, olisi aika vaihtaa uudet kyntöhärät. Uusi on aina tuntematonta ja siksi,
jos ei pelottavaa niin ainakin jotakin muuta kuin tavallista ja vanhaa.

Uutta kohti menen taas ylihuomenna, kun on toiseksiviimeinen Kokenet-koulutus.Siinä on lähes kaikki
muu paitsi me koulutuksessa olijat uutta. Siinä on myös voimamme, saamme tehdä palvelusta meille
sopivan, koska olemme ensimmäiset eikä Suomessa ole ennen ollut tällaista kokemuspohjaista neu-
vontapalvelua. Emme voi tietää kävijämääriä, emme oikeastaan mitään, sen tiedämme, että olemme
hyvin monitahoinen mutta tiivis nippu, joka puhaltaa yhteen hiileen. En voi kuin ihailla Sannan ja Han-
nun taitoa koota tällainen ryhmä.

Tänään en saa aikaan mitään tämän kummempaa, joten se riittäköön. Ehkä jo seuraavalla kerralla
mielen siivet saavat ilmaa alleen enemmän kuin nyt.

Salon aluesairaalan puolesta

Olin eilen marssilla Salon aluesairaalan synnytysten ja koko sairaalan pysymiseksi Salossa. Poliisin arvion
mukaan meitä marssijoita oli vajaa 5000 ja lisäksi ne jotka eivät marssineet, mutta olivat paikalla. Se on
hämmästyttävä joukkovoiman työnäyte, joka polkaistiin kuukaudessa kokoon. Adressit kiersivät myös.
Allekirjoitusten määrästä ei ole vielä tietoa, mutta kai se pian ilmoitetaan. Tärkeä päivä on 23.11.,jolloin sairaanhoitopiiri tekee päätöksen. Tässähän ei ole kyse vain Salosta, vaan koko aluesairaalaverkosta,
siis myös Loimaasta ja Uudestakaupungista.

Puhujien viesti tuli hyvin selvästi esille, eikä yksikään ollut säilyttämisen kannalla vain siksi, että kyse olisi
vain ja ainoastaan salolaisuudesta.Puhuttiin paljon ihmisellisestä hoidosta, suuruudesta, josta jotkut ovat
tehneet pakkomielteen, josta eivät irti pääse, sekä välimatkoista jostakin Särkisalon perältä TYKS:iin.
Asiaa konkretisoi hyvin erikoissairaanhoidon johtokunnan puheenjohtaja Nummentalo, joka kertoi, että
heidän lausuntonsa otetaan oikein hyvin huomioon paitsi silloin, kun asioista päätetään. Lisäksi hän kertoi,
että johtokunta lakkautetaan v. 2015 alusta ja koko sairaanhoitopiiri 2016 alusta. En voi millään välttyä ajatukselta sylttytehtaasta ja sen kostosta. Myös THL:n tutkimusprofessori Hemminen Hemminki tai
sinnepäin töi hyvin mielenkiintoista tietoa omien tutkimustensa taholta. Hän ei siis puhunut THL:n suulla,
vaan omalla tutkijan suullaan. Hän on tutkinut sairaaloiden alueellistamista synnytysten osalta lähinnä
Uudellamaalla. Asia, jota on eniten korostettu on synnytysten vaarallisuus pienissä yksiköissä. Tätä ei-
vät tue hänen eikä kenenkään muunkaan tutkimukset millään tavalla. Hän kertoi, että Suomessa on
vuodessa muutama kotisynnytys ja n. 150 synnytystä, jotka ovat tapahtuneet matkalla sairaalaan tai vas-
taavassa tilanteessa. En viitsi edes eritellä enempää, mitä se tarkoittaa, kun matka synnytykseen venyy vajaasta 1/2 tunnista 1,5 - 2 tuntiin, tai miten paljon lisää sairaalapäiviä tulee lisää, kun sairaalaan joudu-
taan tulemaan useita päiviä liian aikaisin. Tiedän lukijoideni olevan sen verran fiksuja, ettei tätä tarvitse enempää avata.

Sitten vielä henkilökohtainen näkökulma asiaan. Vaimon vanhemmat ovat molemmat joutuneet käyttä-
mään sairaalan palveluita vasta vanhana. Kumpikin ovat olleet terveitä ikänsä, eli ennakkoluuloja oli
tosi paljon ja mukana oli myös vaivaitaloajattelua. Molemmat olivat sitä mieltä, että heistä on pidetty
hyvää huolta ja heidän toiveensa on otettu huomioon, ruoka on ollut hyvää ja palvelu aina ystävällistä.
Olen saanut seurata myös erään työn kautta tutuksi tulleen ihmisen sairaalahoitoa. Silloin, kun elämä
ei mene suunnitelmien mukaan ja tulee vaikeuksia ja mutkia, jotka eivät näytä hyviltä potilaskertomuk-
sissa käy usein niin, että vaikka pakolliset hoidot tehdään ikäänkuin vasemmallakädellä, osoitetaan
sanattomasti, että olet toisen luokan kansalainen. Salon aluesairaalassa tällaista ei tapahdu, siellä kaikki
potilaat ovat ihmisiä, joita kohdellaan tasapuolisesti heidän erityistarpeensa huomioonottaen.

Tässä oli muutamia asioita, minkä vuoksi Salon aluesairaala on säilytettävä kokonaisuudessaan, luineen
karvoineen.

Sitä sanotaan, että ei pidä vähätellä ketään, ei edes häntä, jonka pään lävitse on tuuli käynyt. (Sirkku Peltola)

Rankka, antoisa ja uskomaton viikko on nyt takana. Kaikki ei ole vieläkään asettunut omalle paikalleen
päässä. Kruununa oli tämänpäiväinen haastattelu historiikkiä varten, jossa sain kertoa omaa ideologiaani
alkoholismin hoidossa. Itsekin hämmästyin miten monesta lähteestä olen oppini ammentanut, ilmeisesti
olen kulkenut silmät ja korvat avoinna, vaikka välillä on tuntunutkin, etten tiedä missä olen ja olenko
minäkin siellä. Olen myös huomannut olleeni oikealla tiellä riippumatta siitä, puhutaanko Minnesotasta,
A-klinikkasäätiön ideologiasta, Kankaanpään A-kodista, Turvatuvasta tai mistä vaan.Ennenkaikkea
vertaisten kertomat tarinat lämmittivät  mieltä, koska he ovat niitä asiantuntijoita, joiden omakohtaiset
tuntemukset ovat tärkeimpiä viestejä myös ammattilaiselle.

Onneksi nykyisin myös julkinen taho on huutanut vertaisia apuun. Tosin edelliseen on karumpikin syy
näinä köyhinä aikoina, raha ja varsinkin sen puute. Mitäpä siitä, homma toimii ja vertaiset pääsevät
näyttämään voimansa. A-klinikkasäätiö on aloittamassa KoKenet-nettipalvelun, jossa vastaajina ovat
kokemusammattilaiset, kyseessä on ammattilaisten Päihdelinkkiä vastaava palvelu. Salon A-klinikka
ja Kankaanpään A-kodissa on vertaisilla suuri rooli, samoinkuin Turvatuvassa. Oli hienoa nähdä
Kankaanpäässä henkilökunnan nöyrä ja  kaikenantava suhde työhönsä samoin kuin Salon Anjalansa-
lossa, ihmiset eivät ole töissä, koska palkan takia niin pitää tehdä. Siihen pyrin itsekin ja toivottavasti
onnistun ainakin ajoittain, koska itsehän ei voi itseään arvostella.

Tästä kirjoituksesta tuli aikamoinen sekamelska, johtuen yläkaapin epäjärjestyksestä. Kuvittelin uusien
kokemusten järjestäytyvän nopeammin oikeille paikoilleen, mutta eiköhän ne ole jouluun mennessä.
Olen menossa huomenna Saloon Salon aluesairaalan alasajoa vastustavaan mielenilmausmarssiin. On
uskomatonta, että Sairaanhoitopiiri edes ilkeää ehdottaa tällaista, 50000 ihmistä jäisi ilman lähisairaa-
laa. Salon aluesairaala tekee loistavaa työtä ihmisten hyväksi uhrautuvasti. Toivottavasti mielenilmaus
on tarpeeksi runsas ja raju ja saa runsaasti palstatilaa, jotta Sairaanhoitopiiri tulisi järkiinsä.

Kesäkauden lopetus ja roiskeita sieltä täältä

Lienee ensimmäinen blogikirjoitus, mitä kirjoitan mökillä, koska netti pysynyt täällä päällä aikaisemmin
päällä kuin hetken aikaa. Tämä lienee myös tämän kauden viimeinen mökiltä. Olen ollut hyvin hämmästynyt ja koko ajan hämmästyneempi lukijoideni suuresta määrästä. Tästä on tullut tärkeä osa elämääni, jossa
voin testata ajatuksiani ja nähdä miltä ne näyttävät kirjoitettuna.

Tähän pitäisi saada nyt järkevä ajatus mukaan. Arkielämään on tullut tälläkin viikolla muutoksia, automu-
siikki vaihtui torstaina Juicesta Deep Purpleen, kesärenkaat nastoihin keskiviikkona, opiskelija lopetti töissä eilen, pakkasvahti on nyt kaivossa ja tyhjä paikka aivojen paikalla.

Paljon olen ajatellut ihmisen mielenliikkeitä liityttyäni ITU ry:hyn. Eilen, kun tulin marketista ostoskassien
kanssa, yhtäkkiä iski outo synkkyys, ei se vanha paha, oli taas tuskan viitta hartioilla. Ajoin mökille ja
järjestelin tavanomaiset askareet.Avasin läppärin ja sähköpostiin oli tullut KokeNet-palvelun esikysy-
mykset eikä ollut enää tuskan viitta hartioilla.Aloin pohdiskella äkillisten mielialanmuutosten merkitystä
alkoholisteilla. Vaikka ei haluaisi juoda ja tällainen yhtäkkinen mielialanvaihtelu "yllättää" tulos voi olla
mikä vaan. Masennuksen yhteydessähän vaikeita päiviä ovat usein terapiapäivä ja seuraava päivä. Käsi-
teltäessä hyvinkin rankkoja asioita suurella intensiteetillä se vie voimat varsin totaalisesti. Entä sitten,
kun tulee tai jos tällainen "yllätys"?  Muistan hyvin yhden asiakkaan, jonka kanssa käytiin läpi hyvinkin
pahoja ja vaikeita asioita, säännönmukaisesti seuraavana päivänä hän oli tolaltaan. Kuitenkin se on eteenpäinmenoa kun mennään kipurajalle. Asiakkaalle ei ole mitään hyötyä, jos aina puhutaan vain
kivasta ja mukavasta, toki niilläkin on paikkansa. Tällainen rajojen hakemisen ja löytämisen tarkoitus
on saada asiakkaasta irti vahva halu seistä omilla jaloillaan. Tällöin asiakkaalla on tietysti oltava hurja
potentiaali, joka on saatava ulos ja se voi tapahtua joskus suorastaan väkivaltaisesti, kun hän on valmis
siihen, ottamaan omat askeleensa. Olen kuitenkin saavuttanut tavoitteeni, olen tehnyt itseni tarpeetto-
maksi. Muistan yhden asiakkaan historian kätköistä, joka muutti Turvatuvasta omaan asuntoon kostoksi.

Seuraavaksi siirrynkin Sirkku Peltolan Lämminveristen pariin ja lämmitän ettei aamulla palella. Tiukka
viikko on tulossa, matkailua ja muuta mielenkiintoista. Aamulla saa nukkua pitkään ja sen myös teen.

Miksi kirjoittaisin itseni vereslihalle?

Olin tänään vertaistapaamisessa ja keskustelu erään vertaisen kanssa sai minut hämmästymään ja ajat-
telemaan asioita, joita en ollut tullut ajatelleeksi hyvin moneen vuoteen. Hän kertoi kirjoittavansa aja-
tuksiaan paperille säännöllisen epäsäännöllisesti, ei päiväkirjanomaisesti. Vihkoissa ja paperilapuilla
on keskustelun pätkiä, ajatuksia ja niistä virinneitä ajatuksia ja kaikkea mahdollista mitä mieleen on
juolahtanut.Tämä sai minut tajuamaan, etten ole kirjoittanut sen jälkeen, kun menin Turvatupaan töihin.
Ei Turvatupa ajatuksen lentoa sammuttanut. Lähetinhän kaksikymppisenä kaksikin käsikirjoitusta kus-
tantajille ja luonnollisesti tuli bumerangia takaisin. Hyvä niin. Kirjailijaksi ei voi tulla, jos on halu sanoa,
on oltava sanomisen pakko ja siihen tarvittava taito. Minulla ei ollut kumpaakaan.

Selvittyäni masennuksesta voittajana, laakeriseppele päässä, jonka lehdet käytän soppamausteena,
halusin ensin jakaa kokemuksiani ihmisille, joille niistä voisi olla apua. Tapasin työssäni ihmisiä, joille
tukeni ja kokemukseni olivat tärkeitä. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan halusin tuoda esille vielä hen-
kilökohtaisemman näkökulman maailmaan sen kaikkine kiemuroineen. Niinpä aloin pitämään blogia silloin,
kun oli jotakin sanottavaa ja välillä silloinkin kun ei ollut, vaan pelkän turhamaisuuden takia nähdä
kirjoitustaan paperilla.Vaikuttihan siihen myös voimantunne, mikä syntyi, kun olin noussut itseinhon ja ahdistuksen suosta. Siitä tuli sanomisen pakko, eniten itselle, mutta myös teille, koska muuten en näitä
sormiharjoituksia julkaisisi täällä, en esittelisi sydänvertani, mieleni sameita viemäreitä. Kun on selvinnyt
jostakin, mihin olisi voinut upota lopullisesti, voi ymmärtää asioiden ja elämäntilanteiden ristiriitaisuutta
ja suhteellisuutta toisiinsa ja itse elämään nähden. Kun kirjoittaa asioita itsestään ulos se vapauttaa
kirjoittamaan niiden vaikutuksesta ympäröivään todellisuuteen ja päinvastoin. Jos kirjoittaa vain itses-
tään itselleen se kuivuu omaan mahdottomuuteensa. Vaikka kirjoittaisi vain itsestään, se on suhteutettava
ympäröivään maailmaan, jotta sillä olisi edes jokin mittakaava.

Nykyisin kirjoittaminen on vaivatonta ja helppoa. Sanoja tunkee jokaisesta lävestä, mutta minun on
löydettävä niille oikea järjestys eikä niitä ole vain yksi ja minun pitäisi löytää se oikea.Kun on kuunnellut
pian 40 vuotta kuunnellut juoppojen, hullujen ja juoppohullujen tarinoita elämästä, kuolemasta ja kai-
kaikesta siltä väliltä, niin onhan se ihmeellistä, jos ei löydy ryytiä lihaa luiden ympärille, kun sanomisen
pakko on olemassa.  

Mitä jäi käteen viikosta 43/2013

Paljon ja monenlaista ja monenlaista on tapahtunut ennenkuin perjantai-iltaan olen päässyt. Lähes kaikki on sekamelskana päässä ja välillä tuntuu, ettei kaikki sinne edes kerralla mahdu. Tämä päivä on ollut oikeas-
taan lähes täydellinen. Aamulla otin vastaan lähihoitajaopiskelijan loppunäytön ja mikä oli ottaessa, kun
hän on hoitanut hommansa viimeisen päälle, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin K 3 joka kohtaan. On etu-
oikeus saada vastaanottaa näyttöjä tällaisilta opiskelijoilta, jotka ovat vihkiytyneet alalle ja tekevät sitä
sydämellään, ensi viikolla arvostelen toisen yhtä lahjakkaan opiskelijan ja on yhtä suuri ilo tehdä se kuin
tänään. Mistä näitä kultakimpaleita mulle siunaantuu?  Tästä tulee myös luottavainen ja lämmin olo, että
tulevaisuus päihdepuolella olla sittenkin valoisa ja olen saanut antaa pieniä murusia siihen pakettiin.

Iltapäivällä oli onneksi ohjelmassa vapaaehtoista vinttipalaveria tutun päihdeihmisen kanssa. Työnoh-
jauksen varjopuolena on usein se, että samalle aaltopituudelle pääseminen voi olla kiven takana. On-
han toki joskus hyvä, että täysin ulkopuolinen kurkistaa työkupoliin, mutta........Minulle on tärkeintä,
että kritiikit ja huomiot tulevat henkilöltä jonka tietopohjan ja ymmärryksen on tultava samalta suun-
nalta kuin omani. Ei ole mitään mieltä, että telineitä rakennetaan puoli vuotta ja vasta sitten päästään
itse asiaan. Olen taas kerran ylioptimistinen ja uskon molempien saaneen jotakin, kun purettiin paskaa printteristä. Tämä on niin raskas ala, että jollei aika ajoin ole mahdollista purkaa paskaa printteris-
tään, voi käydä kuten minulle muutama vuosi sitten. Burn out ja masennus. Minun on pidettävä tar-
kasti huolta jaksamisestani, siksi olen hyvin tarkka työajastani. Voin toki välillä tehdä hyvinkin pitkän
päivän, mutta vain, kun se on mieluista. Tiedän rajan olevan siinä, että työ ei saa tuntua työltä, silloin
tulee stoppi. Minulla on onni tuntea  pari ihmistä, jotka suostuvat ottamaan työpaskaani vastaan ja kyllä
minäkin heidän työpaskansa otan vastaan.

Keskiviikon haastattelu oli jännä juttu. Sen jälkeen oli vapautunut, suorastaan katharttinen olo, kuin
olisi käynyt läpi jonkinlaisen puhdistautumisriitin. Hyvin terapeuttista. Nämä ovat niitä juttuja, jotka toimivat paremmin kuin mitkään työnohjaukset, mutta niitä on etsittävä ja nähtävä vaivaa oman työhyvinvointinsa eteen.

Olen viime aikoina alkanut epäillä muuttuneeni vanhemmiten joksikin helvetin Leelian lepotuoliksi, tänään
tuli taas yksi todiste lisää. Soitin aamulla asiakkaalle, jonka maksuissa oli epäselvyyksiä ja ilmoitin asian
olevan kunnossa. Yleensä puhelut hänen kanssaan päättyvät huutamiseen ja luurin paiskomiseen hänen
puoleltaan. Mutta nyt, ei huutoa ei rähinää. Hän puhui elämästään, lapsistaan, huumeiden käytöstään
lähes vartin. Lopuksi hän kiitti ,kun kuuntelin. Tietenkin sanoin olevani käytettävissä, jos hän haluaa ju-
tella joskus. Hän kiitti ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Vaikka kaikki lähdöt ovat olleet enemmän tai vähemmän hässäkkäisiä ja huumehuuruisia. Ja aivan lopuksi hän totesi, ettei ole varastanut eikä käyttänyt iv-
 huumeita syyskuun puolivälin jälkeen. Joskus näin joskus toisin.

Ilman itsetuntoa syrjäytettynä

Kaivoin eilen esiinvuodelta 1980 sosiologian lopputyöni Tampereen yliopistosta nimel-
tään Skid-row alkoholistin osakulttuurista irrottautumisen ja yhteiskuntaan paluun vaikeu-
det. Olin kirjoittanut niin hienoa tekstiä, etten pikalukemisella ymmärtänyt siitä mitään.
Todella mielenkiintoista oli, että keinot, joita ehdotin ova käytössä vasta 2000-luvulla, lu-
kuunottamatta Turvatupaa, jossa ne olivat käytössä jo 80-luvulla yhtään liioittelematta.
Toisaalta oma kehu haisee, joten se siitä ja sen kestävyydestä.

Lopputyöni kaivoin esiin Turvatuvan historiikin tekijää varten ja myös omaa sukellustani
historiaan varten. Tänään aloitettiin haastattelullani ja eihän se valmiiksi tullut, vielä jat-
kuu myöhemmin. Olen pohtinut jo pitkään alkoholistin toipumisen ongelmia erityisesti
silloin, kun ihminen on syrjäytetty yhteiskunnan valtavirrasta ja hänen itsetuntonsa on poh-
jassa. Idean tähän ajatuskuvioon sain parilta Minnesota-hoidon kautta toipuneilta, jotka
kertoivat ensimmäisen raittiin vuoden olleen hirveä itsesyytösten ja siitä johtuvan ahdistuksen
ja kelpaamattomuuden tunteista johtuen. Tavanomainen ajatusmalli on, kun alkoholisti
alkaa toipumaan ja saamaan asioita jonkinlaiseen järjestykseen tapahtuu ratkeaminen,
hän tuntee itsensä varmaksi ja normaaliksi ja sen kunniaksi on syytä juoda. Käännän tämän
kuvion toisinpäin. Olen varma, että ratkeaminen johtuu siitä, että itsetuntoa vailla oleva
juoppo pikemminkin rankaisee itseään onnistumisista, koska ei ole sen arvoinen. Juomi-
nen on vanha hyvä konsti kaikkiin ongelmiin ja vaivoihin. Erotan toisistaan alkoholin juo-
misen halun ja himon ja toisaalta tavat ratkaista pulmatilanteita. Tässä tarvitaan poisop-
pimista vanhoista tavoista ja toimintamalleista. Jotakin tarvitaan tilalle, ettei tyhjiö täyty
vanhoilla kaavoilla. Muistan hyvin kun aikoinaan lopetin tupakanpolton, miten paljon se
aiheutti lisää aikaa, joka piti täyttää. Päiväjärjestystä piti siis viilata ja järjestää uudestaan.
Poltin kylläkin 2,5 askia päivässä. Tästähän tulee hyvin toimiva oravanpyörä, rankaistaan itseä juomalla ja se taas aiheuttaa itsesyytöksiä ja ahdistusta juomisesta. 

60-luvulla, kun ympäri Suomea alettiin perustaa hoitokoteja, puolimatkantaloja, alkuunpani-
joina olivat alkoholistit, jotka halusivat lopettaa juomisen, samat ihmiset, jotka perustivat 
esimerkiksi A-kiltoja. ja olivat usein työntekijöinä näissä paikoissa. Julkinen päihdehuolto
karsasti näitä Koskenkorvan pitkän linjan käyneitä. Olen joutunut yhdessä vaiheessa työskentelemään henkilön kanssa, joka piti näitä vertaisia pikemminkin vahingollisina
toipumiselle. Tätä jatkui pitkälle 2000-luvulle. Julkinen puoli halusi tiukasti pitää vertaiset
erillään oikeasta päihdehuollosta. Mutta kuinka ollakaan ja voi kauhistus joskus 2008 tai
2009 kaikki muuttui, yhtäkkiä vertaisista tuli hovikelpoisia. En millään jaksa uskoa tällaiseen
ajattelutavan muutokseen. Uskon vakaasti, että suurempi syyllinen on raha. Vertaiset teke-
vät työtään sydänverellään ja tämä voisi olla laman aikaan toimiva konsti säästää päih-
demenoissa.

Teatteria ja löytölapsia

       Hyvän näytelmän tuntee siitä,että se antaa eväitä elä-
mään ja virkistystä ja voimia arkeen ja tunteen siitä, ettei
ole yksin, vaikka joskus siltä tuntuisikin.Se myöskin antaa aja-
tuksia ja virikkeitä vielä ajankin kuluttua. Huonon teatteriesi-
tyksen tunnistan siitä, että se menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eikä herätä ajatuksia eikä seuraavana päivänä muista, mitä on nähnyt ja kuullut.

       Tampereen työväenteatterin Kellariteatterissa eilen nä-
kemäni Sirkku Peltolan Ihmisellinen mies on kertomus nyky-yhteiskunnan voitontavoittelusta ja niiden ihmisten syrjäyt-
tämisestä, jotka eivät pysy tahdissa mukana tai ymmärtävät elämän tarkoituksen toisin kuin ne joiden tahdissa yhteiskuntaa viedään
"eteenpäin". Tätä kuvaa hyvin, kun vähän ennen äkillistä kuole-
maansa Raine vastaa pojantyttärelleen Raisalle tämän kysyessä mitä elämä on, että sitä että elää.Rainen elämäntehtävä on olla
hyvä ja auttaa ihmisiä oman elämänsä kustannuksella, ihmisiä,
jotka ovat elämässään jääneet yhteiskunnan laidoille tai ulko-
puolelle, Alkoholisoitunutta vuokraisäntää,psyykkisesti sairasta
asiakasta (Raine on ihmeimurikauppias), jolta on katkaistu säh-
köt ja kaikki asiat sekaisin,peliongelmaista työnantajaa,läheisriippuvaista poikaansa, miniää, joka on epävakaa eikä siedä hyvyyttä, lapsenlasta, joka on murrosiän
pahimmissa myrskyissä. Kun Raine kuolee, kaikki ovat hämmentyneitä, koska heidän elämältään on pohja pois, mutta he
muistavat, mitä Raine opetti,askel askeleelta, vähitellen. Toi-
saalta osa on kiitollinen osa tuntee syyllisyyttä kuten Kale,
että olisi voinut pelastaa Rainen, jos ei olisi ollut juomassa.
Toisaalta Raisa sanoo tärkeimmän laulettuaan hautajaisissa Rai-
nen muistoksi laulun. Hän kiittää Rainea siitä, että tämä antoi
Raisan olla ja murjottaa,kulki rinnalla ja eli mukana,ainoana.
Raisa oli myös ainoa, jonka suru oli täysin pyyteetöntä rakastavaa surua, koska Raine antoi hänelle tarkoituksen elää
ja aikaa ja tilaa kasvaa ihmisenä.Aivan lopussa, kun Raisan äiti
on lähtenyt,koska ei kestänyt elämää, jossa ei ole hyvyyttä,
vaikkei sitä halunnutkaan ottaa vastaan,Raisa kysyy isältään ha-
luaisiko tämä äidin palaavan. Isä sanoo ettei tiedä, johon Raisa
sanoo toivovansa äidin palaavan.Konkreettista syytä miksi en
osaa selittää muulla kuin äidin ja lapsen yhteydellä.

Menneen viikon esilläolleimpia uutisia on ollut varsinkin 
iltapäivälehdistössä kuukauden ikäisen vauvan löytyminen kerros-
talon edestä penkiltä. Näissä jutuissa tärkeimpiä pointteja
ovat aina olleet moralisointi, tuomitseminen ja äidin huonoksi
ja arvottomaksi, ajatuksissa myös todennäköisesti juopoksi ja 
narkkarihuoraksi, julistaminen. Tällaisista asioista kirjoitettaessa unohdetaan lähes aina, että ei ole yhtä tai kahta asiaa, mitkä tähän ovat johtaneet ja varsinkin äiti jätetään
oman onnensa nojaan. Toinen lehti otsikoi tähän tapaan: saako äiti vauvansa takaisin, hylkäsi vauvansa 4 päiväksi. Ja toinen kirjoitti, että poliisi on kuulustellut äitiä ja tämä katuu sy-
västi tekoaan.Paljon tärkeämpää kuin julistaa äiti epäkelvoksi ihmiseksi olisi selvittää, mikä on aiheuttanut sen ettei äiti
ole pystynyt kertomaan asiasta kenellekään eikä käynyt neuvo-
lassa tai kertonut ystäville vanhemmille jne. Mikä on aiheuttanut
tämän umpikujan? Olemme olevinamme hyvä yhteiskunta, jossa kaikkien on hyvä olla, kun vain hoidamme asiamme kunnolla. Juuri
niin, entäpä jos kaikki ei menekään kuten paragraafit sanovat,
entäpä jos olenkin se neliskanttinen palikka ja reikä on pyöreä.
Entäpä, jos ei olekaan Rainen tapaista ihmistä, joka auttaa oman
elämänsä kustannuksella. Asiahan on hyvin yksinkertainen, otetaan
huostaan ja sijoitetaan. Äidillä ei ole väliä enää,hän on tiensä
valinnut menköön juoppokaveriensa luo. Vai onko?? 

Työn palkitsevuudesta

Mihin vielä päädynkään muutaman vuoden kuluttua, kun jo tänään sain komeimman pokaalin minkä
olen 31 vuotisellani urallani sosiaalityöntekijänä saanut. Henkilö, jonka taistelua alkoholismin syövereis-
sä olen seurannut välillä tukien välillä kauhunsekaisin tuntein. Välillä on olleet palikat hukassa, välillä
pää täynnä perkeleitä, välillä itse rakentaja hukassa. Juuri kun näytti jo siltä, että tulee taas limbo monen
limbon jälkeen, sain tänään häneltä viestiä, piirustukset ovat löytyneet ja miten Rubikin kuutio rakennetaan.

Minun tehtäväni ei ole tehdä mitään valmista, vaan kuljettava rinnalla, tuettava tarvittaessa ja toivottava,
että toipuja oivaltaa palikoiden oikean järjestyksen. Hänen kohdallaan näin on tapahtunut ja hän on
sen itse tehnyt. Ei voi päästä päämääräänsä, jos ei tiedä mistä on tulossa ja minne on menossa tai edes
olenko se minä. Vaikka matka on vasta alussa, päämäärä on selvillä.

Hyvää ja kaunista

Vie päivä pilvet pois ja valtamerta uin
En jäänyt liejuun rapakon
On poissa kaikki mihin ennen turhauduin
Pukeudun kunnes olen alaston
(Juice Leskinen)


Masennukseni rankimmassa vaiheessa työterveyslääkärini sanoi minulle kirjoitettuaan pari kuukautta
lisää sairaslomaa: Masentunut ei voi hoitaa toisia masentuneita.Olin silloin helpottunut. Nyt olen pelkäs-
tään tyytyväinen, että se hoitui näin kuin hoitui. Siitä on nyt 3,5 vuotta, lääkkeet, sairaslomat, kuntoutus-
rahakausi, osatyökyvyttömyyseläke, terveen paperit. Ainoana näkyvänä asiana on estolääkitys, joka
saattaa pysyä loppuelämän, mutta entä sitten. Nyt jälkikäteen olen ihmetellyt, millä tiedolla ja kokemuk-
sella olen pystynyt ihmisten asioita hoitamaan aikaisemmin.Vasta näiden kokemusten kautta olen pääs-
syt sinne ihmisessä, mitä en tiennyt ennen olevankaan, olen myös ymmärtänyt vertaisuuden merkityksen
oli sitten kysymys alkoholismista tai masennuksesta.

Työhön on tullut aivan uusia ulottuvuuksia, olen joutunut ottamaan kalenterin käyttööni, ensi kertaa elä-
mässäni. Tämä ei johdu, pelkästään, unohtelemisesta. Tänään tuli yksi verkostopalaveripyyntö ja huoma-
sin minulla olevan lähes kolmannes päivistä seuraavan kuuden viikon aikana ohjelmoituna. Kaiken lisäksi
nämä koulutukset, palaverit, tapaamiset ja muut eivät ole pakkopullaa, vaan suorastaan hingun päästä
niihin mieli avoinna. Tajusin myös äskettäin, että kupolianikin hoitaa viisi ihmistä, yksi maksusta ja neljä
miten sen sanoisin, lähinnä lähimmäisenrakkaudesta, joille toivon pystyväni itse antamaan jotakin. On hy-
vin tärkeää, että kenellä tahansa on ympärillään ihmisiä, joille voi välillä kaataa laskiämpärinsä, ja joilta
sietää kritiikkiä, se on yhtä tärkeää kuin kuunteleminen. Keskinäisen kehumisen kerhoilla on yleensä
vain todellisuudesta pois harhauttavaa vaikutusta.

Kun maanantaina laitettiin Turvatuvan historiikkia alulle, tajusin monia asioita vuosien varrelta kontra
nykyinen päihdehuolto, miten edistyksellisiä meillä on oltu. Tunsin suurta ylpeyttä siitä mitä olemme
saaneet aikaan. Meillä verkostoiduttiin paljon ennen kuin kukaan oli koko sanaa suustaan päästänyt,
meillä tehtiin kuntoutumissuunnitelmia jo 70-luvun puolella ilöman minkäänlaista ohjausta, löysin kysei-
set suunnitelmat sukeltaessani historian syövereihin. Me olimme ensimmäinen hoitokoti Suomessa, jossa miehiä ja naisia asui samassa talossa ja samassa huoneistossa, eikä ongelmia ole tähän päivään asti
ollut. Meillä on myös suoritettu Suomen ensimmäinen yhdyskuntapalvelu. Täysin olin unohtanut senkin,
että tein yhteiskunnallisen tutkinnon lopputyön nimeltä Skid-row alkoholistien yhteiskuntaanpaluun vai-
keudet haastattelututkimuksena Turvatupa ry:n hoitokotien asukkaista. Näitä asioita muistellessa jää-
vät oikeutetusti taka-alalle ne tapahtumat, joissa kuvaannollisesti yritettiin laittaa pommia nurkkamme
alle.Rinnuksiamme koristavat kaksi voitettua taistelua Ruissalon huoltokodin säilyttämisen puolesta 90-
luvulla.

Tulevaisuus saattaa tuoda paljon mielenkiintoisia uusia asioita. Virityksiä on moneen suuntaan, Kokenet
verkkopalvelua, jotakin uutta Risen suunnalta ja pientä värinää on Salon A-klinikkaa kohti. Edelliset
ovat unelmia, toiveita ja kangastuksia, joista voi tulla jotakin tai sitten ei. Ja tietysti Turvatupa ry 50 v.
2015 on tosi iso asia. Haastatteluun on tällä hetkellä lupautunut nelisenkymmentä ihmistä.

Syrjäytetyt

Tietäkäätte siis, kaikki toisin organisoitiin
vuorenne siirsin, nyt ne seisoo sijoillaan
häätö tulee, päittenne menoksi se koituu
ellei ryhti riitä siihen, että vahdit vaihdetaan.
(Juice Leskinen, Vahdinvaihto)



Jokaisen arvonsatuntevan ihmisen kuuluu olla huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Viimeisissä presidentin
vaaleissa oltiin hyvin huolestuneita asiasta, YK on myös hyvin huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Me hyvät
ihmiset olemme löytäneet konsensuksen syrjäytymisessä. Olemme siis vielä parempia ihmisiä kuin ennen.
Kilpemme kiiltää, omatuntomme on puhdas, voimme siis jatkaa omaan napaamme tuijottelua sillä olemme
puhtaita ja aatteellisia.

Mitä tarkoittaa syrjäytyä verbi? Sehän tarkoittaa samaa kuin astua syrjään, mutta kauniimmin, passiivi-
semmin. Astua syrjään, siinä on vapaaehtoisuutta sekä oma-aloitteisuutta, ikäänkuin se olisi suorastaan
uravaihtoehto. Syrjäytyjä, ylisyrjäytyjä, johtava syrjäytyjä jne.

Miksi jotkut ihmiset joutuvat syrjään yhteiskunnan valtavirrasta ja kilpailusta päästä kunnian kukkuloille?
Mikä osuus on ylisukupolvisella heikko-osaisuudella? Lapset, joiden kotona on työttömyyttä, fyysisiä ja
psyykkisiä sairauksia, alkoholismia, huumeongelmia jäävät helposti erilleen, kun jaetaan matkalippuja menestykseen. Heillä on täysi työ pystyä selviämään arjesta kohtuullisesti ja säilyttää kasvonsa ihmisten
silmissä. Heidän pitäisi olla huomattavasti vahvempia ja kovempia kuin muut ikäisensä saavuttaakseen
samat menestykset. Entäpä jos voimat uupuvat? Otan toisen esimerkin. Perhe, jossa mies on väkivaltainen
ja pahoinpitelee vaimoaan kerta toisensa jälkeen vakavasti, jolloin kuvaan tulevat poliisi ja lastensuojelu-
viranomaiset. Lapset otetaan todennäköisesti huostaan, koska heidän ei ole turvallista asua kotona. Lapset viedään siis äidiltä. Vaikka nainen lähtee pois väkivaltaisen miehen luota, kuva, mikä tilanteesta näkyy
ulospäin, on että äiti ei ole kelvollinen hoitamaan lapsiaan. Tämä näkyy myös mustaa valkoisella lasten-
suojelun kansioissa. Kolmas esimerkki. Nuori, jolle koulu ei ole maistunut, eikä elämän suunta ole selvillä,
joka on pyrkinyt ammattikouluun pari kertaa. Kotoakin on heitetty pihalle, kun ei mitään viitsi kuin juopotella ja pössytellä. Töitä ei saa, kun ei ole koulutusta. Toimeentulotuen hakeminen on tehty niin byrokraattiseksi,
ettei voimavarat riitä kaikkien tositteiden keräämiseen. Loppujen lopuksi tällainen ihminen  saattaa olla,
kokeneen sosiaalityöntekijän sanontaa käyttääkseni, elämässään ikäänkuin eksyksissä.

Kaikissa edellisissä esimerkeissä voitaisiin heille saada tukitoimin paljon aikaan ja estää erilaista vammau-
tumista, mutta se maksaa ja ennuste on sen verran kehno, ettei kannata tukea kuin sen verran, ettei
veri tartu omiin käsiin. Nykyisin edellisten esimerkkien ihmisistä käytetään nimitystä syrjäytynyt. Sitä he
eivät todellakaan ole, vaan HEIDÄT ON SYRJÄYTETTY. HEITÄ EI TARVITA:

Ratapihalla Hyvinkään
kodittoman kotimaa
eikä mies menestyvinkään
kiinni itseään saa.

Murheen keskellä piehtaroi
tallaa sepeliään
silti toivossa elää voi
läpi tulen ja jään!

ryvetetty kyyhkynen
(Juice Leskinen, Ryvetetty kyyhkynen)

Haistakoon veen, jos joku perkele puuttuu mun juomiseen (Syrjä), ajatuksia alkoholismista.

                     



                       Olen viime aikoina pohdiskellut tavallista enemmäm alkoholismin olemusta monista eri syistä.
On ollut hyväksytyksi tuleminen Verkottaja koulutukseen, Turvatuvan historiikin haastateltavia hankkiessa
ja myöskin asiakastyössä. Nämähän ovat ikuisuuskysymyksiä ja ne olisi ratkaistu ajat sitten, jos eivät olisi.
Kaipa yksi hämmentäjä mukaan mahtuu. Se kai lienee selviö, että päihteidenkäytön lopettaminen on a ja o.
Miten siihen päästään onkin toinen juttu. Kasvualusta ja motivaatio tietysti tarvitaan. Erityisesti minua kiinnostavat tilanteet, joissa ihmisellä on aitoa halua ja motivaatiota, mutta palikat ovat väärinpäin tai vää-
ränmuotoisia. Eräs alkoholisti kertoi, että ennen juomisen lopettamistaa hän ajatteli, että tänään en juo ja olin ehdottoman tosissani. Ja yhtäkkiä, naps, kun kello tulee 19.30, viinakauppaan. Tämän mekanismin olen
kuullut kymmeniltä jollei sadaltakin alkoholistilta olevan totta. Uskon, että tähän tarvittaisiin pause kytkin,
miten menee ajatuskuvio, kun kaikki kääntyy ylösalaisin hetkessä. Kun tästä on tullut noidankehämäinen
ajatuskuvio, olisi siitä poisopittava ja onnistuessaan alkoholisti ei enää tarvitsisi alkoholia. Useimmiten ihmi-
nen on tavoissaan hyvin urautunut, olipa kyse mistä elämänpiiristä tahansa. Normaalista poikkeava käyttäytyminen saa ainakin ulkopuolisen silmin ihmisen näyttämään omituiselta vähintäänkin.Asiat ratkaistaan
aina lähes samalla tavalla. Toisaalta onnistunut kieltäytyminen alkoholista ruokkii onnistumisen tunteita ja mielihyvää.Sitten on vielä itsetuntoasiat. Henkilökohtaisesti en kannata retkahduksista puhuttaessa niinkään
ajatusmallia, että kun asiat alkavat sujua ja tulee onnistumisia, alkoholisti palkitsee itsensä juomalla.Viime aikoina olen kallistunut päinvastaiseen näkökantaan. Mielestäni alkoholisti paremminkin rankaisee itseään siitä, että asiat alkavat sujua. Minä en ansaitse tätä, koska olen täysi paska. On helpompi sukeltaa itsesää-
lin ja huonouden likakaivoon kuin astua uuteen ja varmastikin pelottavaan maailmaan, jossa joutuu otta-
maan vastuun elämästään ja vastoinkäymisistä, joita elämä tuo. Tosin siihen kuuluu myös onnentunteita onnistumisista, mutta ne jäävät taka-alalle, kun maailma on hyinen ja kylmä. Silloin kun juo, ympäristön vaatimukset ovat pienempiä, koska ei se kuitenkaan onnistu missään. Moni toipunut alkoholisti sanoo, että ensimmäinen vuosi on kaikkein pahin, ei siksi, että haluaisi juoda, vaan koska tuntee itsensä niin huonoksi
ja mitättömäksi, ja selvinpäin. Tästä tulee mieleen Klamydian V. Jokisen riimi Delirium tangossa, että en-
sin pelkää, että kuolee ja sitten ettei kuolekaan.

Kun kyyneleet on ehtyneet, silmiä aristaa, pienessä päässä perkeleet korkkia naristaa, päälleni tuhkaa karistaa (Martti Syrjä)

                      Minun on pitänyt kirjoittaa tänne jo pitkään naisten alkoholismista yhteiskunnallisten ja
sosiaalisten näkökohtien kannalta. En puhu naisten eurosta tai muusta, jossa naiset eivät ole tasa-arvoi-
sia. Tässä on ertyisesti kyse siitä, miten paljon vaikeampaa naisen on palata "kunnollisten" ihmisten kir-
joihin toipuessaan. Onhan se toki mahdollista tietenkin, mutta paljon vaikeampaa kuin miehillä.

                       Naisen rooli ihmisenä ja äitinä on niin vahvasti kiinni perheen rooleissa edelleen. Naisen kuuluu laittaa ruokaa, pestä pyykit jne myös työpäivän jälkeen. Entäpä sitten kun viina alkaa maistumaan.
ja vaikuttamaan perheeseen. Puhun tässä oman työni kautta tulleen kokemuksen nojalla.Jossakin vaiheessa todennäköisesti lapset otetaan huostaan tai avioeron yhteydessä määrätään isälle. Käytännössä tämä
tarkoittaa, että nainen saa huono äidin = ihmisen leiman, joka ei lähde pois. Hän saa tavata lapsiaan ehkä
valvotusti joskus harvoin. Hänestä ei ole mihinkään. Alkoholi on vaihtelevasti elämässä mukana ja elä-
mänhallinta sekalaista. Olen vakaasti sitä mieltä, että syyllisyys ja häpeä siitä, ettei ole pystynyt huolehti-
maan lapsistaan, vaikeuttaa paljon alkoholismista toipumista, koska häpeä ja syyllisyys menevät kaiken
muun edelle. Uskon että lapsista luopuminen vie naisen itsetunnosta loputkin ja hän alkaa rankaista itseään
juomalla pahoista teoistaan, enkä todellakaan tarkoita, että jos ei pysty huolehtimaan lapsistaan, heitä ei
pitäisi huostaanottaa, en todellakaan.Uskon kokemukseni perusteella, että jokainen äiti kaipaa lapsiaan.
Kun nainen tulee asumaan asumispalveluun ja järjestää huoneensa, tärkein asia on laittaa lasten kuvat
näkyville ja hän haluaa esitellä kuka kukin on. Jos elämän polku on mutkallinen ja nainen hävinnyt juo-
pottelureissuillaan maailman tuuliin, mutta tavarat ovat jääneet asuinpaikkaan, ensimmäinen ja tärkein
mitä hän kysyy on, että ovathan lasten kuvat tallessa. Tänä kesänä eräs nainen soitti parikolme kertaa
viikossa ovathan lasten kuvat tallessa. Huonekaluilla tai kela-papereilla ei ollut väliä, valokuvilla oli.
Tähän asiaan hoidoissa pitäisi keskittyä entistä enemmän, nimenomaan naisilla, koska syyllisyy ja itsensä rankaisemin on nimenomaan naisten toipumista vaikeuttava asia. Kuntoutushoidoissa on runsaasti vain
naisille tarkoitettuja hoitoja, mutta kun maailma ei toimi niin. En mitenkään halua väheksyä naisten ryhmiä,
koska ne ovat monille ainoa tepsivä hoito. Tärkeämpää on löytää luotettava ja samaa kieltä puhuva
hoitotaho. Nainen-nainen asetelmassa tulee mielestäni helpommin jonkinlaista vastakkainasettelua ja
moralisointia, sukupuolella ei mielestäni ole mitään tekemistä asian kanssa. Kerron yhden tositapahtuman.
Kauan sitten kun tulin töihin portailla istui yksi naisasukas ja kehotin tulemaan sisälle toimistoon, mutta
hän sanoi muuten vain istuskelevansa. Päästettyäni edellisen työntekijän vapaalle, naisen, ovikello soi
välittömästi ja istuskelija astui toimistoon. Voisitko millään lainata hiukan rahaa, kun minun pitäisi ostaa
tamponeja ja olen aivan rahaton. Saat takaisin ylihuomenna kun on kelapäivä. Olin ilmeisesti liian kauan
hiljaa, kun hän sanoi: Sinähän tiedät, kun olet naimisissa. Olin todella otettu. Tästä käy mielestäni hyvin
ilmi samaa sukupuolta olevien epäammatillinen kuten moralisointi, käyttäytyminen. Tämä pätee samalla tavalla mie-mies asetelmissa.

Tässä oli joitakin havaintoja ja ajatuksia, joihin toivoisin kommentteja. Haluaisin tietää olenko aivan
metsässä vai enkö näe metsää puilta.

Sinua muistelen, sinut päästäni puistelen (Martti Syrjä)

Olen ilmestymisestä lähtien Suolaista sadetta biisiä kertomuksena alkoholismista toipumisesta.

Mutta mitä aattelisin retkestäni Helsingissä (Aleksis Kivi)

                        Minun retkeni syy oli soveltuvuushaastattelu Verkottaja-hankkeen tiimoilta. Sen osana
rakennetaan sähköinen KokeNet-verkkopalvelu ja sen kautta toimiva kokemusneuvojaverkosto. Yk-
sinkertaisesti sanottuna se on päihde-ja mielenterveystyön kokemusta, vertaisuutta ja ammattiapua.
Se on RAY-rahoitteinen ja A-klinikkasäätiön järjestämä. KokeNet on valtakunnallinen matalan kynnyksen
(mieluummin kynnyksetön) verkkopalvelu, jonka tavoite on välittää kokemusneuvojaverkoston asiantuntemusta ympäri Suomen. Otsikko sopii tähän erityisesti, koska se liittyy kirjailijan deliriumista
johtuvaan retkeen helsinkiläisessä mielisairaalassa vähän ennen kuolemaansa.

                         Tämä oli ensimmäinen retkeni piäkaapuntiin yksin junalla muuten kuin junanvaihdon
takia. Kello soi aamulla 5.50 ja pakkasta oli viisi astetta. Pihalla oli rusakko, jonka totesin kuolleeksi
v. -84 saadun lääkintämieskoulutuksen antamin valtuuksin ja valmiuksin. Seuraava rusakko (elävä)
loikki kilometrin päässä useita satoja metrejä auton valoissa. Salon rautatieasemassa on se hyvä puoli,
että pysäköinti on maksuton ja päivisin aukiolevassa lippumyymälässä on vanhanaikainen heiluriovi.
Sitten alkoivatkin yllätykset. Eipä ole enää junissa arvokkaita konnareita tummansinisissä uniformuissaan
ja koppalakeissaan. On nuoria juippeja ja naisia, joiden rinnuksissa lukee junamyyjä. Retroa taas
on rymistelevä kahvivaunu. Pasilaan saavuin klo 8.19. Sitten opin mitä on piäkaapuntilaesuus, kun astuin kuppilaan kahville ja sämpylälle, aikaa kun oli. Toivotin hyvän huomenen ja tatuoitu täti sanoi päivää,
tarjoilu oli hyvää ja hintakin oli sopiva, 4,70. Suunnistin taksiin ja toivotin huomenet, johon kuski totesi
päivää.Sitten A-klinikkasäätiön päämajaan, jossa pitävät majaa myös Amica, Diacor ja Palkkaturva.
Ilmoittauduin nuorelle miehelle sanomalla hyvää huomenta, johon hän sanoi päivää. Kello oli 8.50.
Nyt tiesin mitä on piäkaapuntilaesuus. Seuraavaksi koin itseni tärkeäksi henkilöksi tai oikeastaan, että
olin hyvin tärkeässä paikassa. Lasikoppiherra ilmoitti minut ja sitten minut noudettiin ihan kuin elokuvissa.
Päämajan aulatilat ovat sellaiset kuin päämajojen tilojen pitääkin olla (istuimet ovat parhaat millä olen
odotustiloissa istunut).

Haastattelu sujui mielestäni hienosti, puhuttiin samaa kieltä, sain vastakaikua ja uskon, että hekin. Nyt
odottelen vajaa kaksi viikkoa, vakuutinko heidät riittävästi. Toenen huastattelija olj meikäläesiä, Piek-
sämmäen poekia. Aikaa oli sen verran, että kävelin asemalle ja lippuluukulle. Siellä oli taas yksi päivän-
sanoja, vaikka oli jo päivä. Paluumatkalla olin jo sen verran konkari, etten hämmästynyt junamyyjiä
enkä muitakaan kummallisuuksia. WC:t olivat entisenlaiset, paperikin yhtä huonoa kuin ennenkin. 6-8
kertainen vastaa normaalia kahta palaa. Kyseinen laitos oli väriltään vihreä kuten ovat leikkaussalitkin ja henkilökunnan vaatetus, tarkoituksena luoda potilaaseen ja asiakkaaseen elämänuskoa. Onko junan WC
siis hyvinkin yleinen paikka kuolla, tuli vaan mieleen. Onneksi juna saapui ajallaan Saloon klo 12.28.
Selvisin siis hengissä piäkaapunnista. Sen verran tiukka pieti oli, että otin autossa vartin torkut ennen-
kuin ajoin mökille.

Kun saavuin mökille, rusakko oli hävinnyt. Luonto hoiti tehtävänsä.                  

Joko taas ja nytkö vasta

                        Ei aika kulu se kuluttaa (P. Hanhiniemi), ja sen näkee, kun katsoo peiliin ja siitäkin on
lauluja tehty. Jonakin päivänä teenkin tänne jutun, mikä koostuu pelkästään laulujen sanoista. Laitan
sen nyt työstymään itsekseen. Aloittaminen on aina enemmän tai vähemmän vaikeaa ja lopettaminen
sitäkin vaikeampaa. Jälleen kerran otti päähän viime viikolla TV 1 Aamuteeveen kirjallisuusosio. Anja
Kauraselta tivattiin onko jokainen sivu hänen uutukaisestaan suoraan hänen elämästään ja valitettavasti
kirjailija meni tähän mukaan. KIRJAILIJAN EI PIDÄ SELITELLÄ TEOKSIAAN, PERKELE. Se on
lukijan tehtävä ja mitä useampia tulkintoja teos synnyttää sitä aikaakestävämpi ja rikkaampi se on.Sillä
mitä kirjailija on tarkoittanut, ei todellakaan ole merkitystä muille kuin kirjailijalle itselleen eikä saakaan
olla.

                        Viimeinen lomaviikko alkoi ja tiedossa on mielenkiintoisia asioita. Menen keskiviikkoaa-
muna Helsingin Pasilaan Verkottaja-toiminnan soveltuvuushaastatteluun A-klinikkasäätiön päämajaan.
On tosi mielenkiintoista odotettavissa. Olen ollut yhden kerran soveltuvuushaastattelussa v. 1977 myös
Helsingissä Alppikadun Nuorten katkon valvojahaastattelussa. Olin viimeisen kolmen joukossa mukana
ja onneksi en päässyt, koska silloin en olisi tässä vaan jossakin muualla stadin slangia epämääräisesti
vääntävänä ujona ja arkana savolaispoikana. Nyt olen täällä ja ujo ja arka savolainen. Palikkatestissä olin
armeijassa syksyllä -83 kertomassa onko minulla ajoittain tunne, että vanne kiristää päätäni. Uskon ja toi-
von, että he tulevat käytyään läpi eläin- kasvi- ja kivikunnan, ettei tuollaista voi olla olemassa. Siksi
toivon, koska minua voi kutsua silloin uniikiksi reliikiksi. Testiin kuuluu tavallisen jutustelun lisäksi
ongelmatilanteiden ratkaisemista. Mielenkiinnolla odotan, jo nyt on kuset melkein housussa.

                         Siilinjärven matkallani osallistuin luokkakokoukseen, oli kulunut 40 vuotta siitä, kun
lukio loppui. En ollut ennen ollut mukana ja tapahtuma yllätti minut täydellisesti. Meitä oli paikalla 17
mahdollisesta 10 ihmistä. Heistä 9 en ollut nähnyt ylioppilaaksitulon jälkeen ja yhden näin 70-luvun lopulla kerran. Ei varmaankaan missään luokassa tehdä asioita ja vietetä aikaa yhtenä porukkana, vaan on
eri ryhmiä eli porukka on hyvin heterogeeninen. Ensin hämmästyi, että yksikään meistä ei ollut kalju,
siis pojista. Toinen ja merkittävämpi asia oli, että jokainen oli jättänyt haarniskan ja naamiaispuvun kotiin.
Oikeastaan kenenkään elämä ei ollut ollut pelkkää moottoritietä, oli myös sora- ja umpiteitä routavauri-
oitakaan unohtamatta. Se, että nämä "ventovieraat" ihmiset kykenevät puhumaan avoimesti ja kaunistele-
matta loppuunpalamisistaan, syövistään ja kaikista muista mahdollisista vastoinkäymisistä, joista voi
selvitä ja oli selvitty. Luokkakokouksen oikeampi nimi olisi ollut vertaistuki-istunto.

Sulkeudun suosioonne. Pitäkää hyvänänne. Tack och adjö.

Sosiaalityön olemuksesta ja olemattomuudesta

                          Tämän aloittaminen on ollut yhtä työlästä kuin paskahuusin tyhjentäminen, sitäkin lykkäsi ja lykkäsi lähes kuukauden. Mutta nyt on se päivä. Molemmat on hoidettu tänään.


                            Olen usein tällä areenalla puhunut nyky-yhteiskunnan sosiaalityöstä hyvin kriitti-
sin äänenpainoin tai lähinnä sen puutteesta. Tähänhän on syynä pitkälti poliitikkojen arvojärjestelmä
rahaa jaettaessa, koska kaiken on oltava voittoa tuottavaa toimintaa, ja esim. toimeentulotukiasiakkaat eivät liene kärkipäässä tässä jonossa kuten eivät juopot tai hullutkaan. (Jari Tervo puhui Aamutv:n kulttuuriosiossa hullu sanan käytön puolesta kontra mielisairas. On totta, että hullu on viileä ja jopa hiukan iloinenkin, mutta mielisairas tuntuu peruuttamattomalta ja pahansuovalta.) Sitäpaitsi edellämainittu porukka on huonoa peräämään oikeuksiaan osittain siinä pelossa, että menettävät loputkin tuet ja toisaalta syystä, että oma
kyky tai voimat eivät riitä sen paperiviidakon kahlaamiseen. Kun olen joskus täyttänyt asiakkaan kanssa
toimeentulotuki- tai asumistukihakemusta olen ihmetellyt kuinka monelta asiaa jää kesken, koska ei pysty
hakemusta täyttämään. Minullakin on välillä tehnyt tiukkaa saada täytettyä asianmukaisesti, vaikka olen
asian ammattilainen. Kuinka pystyy asiakas, jolla ei ole asuntoa, käyttänyt kaikenlaista tavaraa eikä
viime viikoista ole mitään tietoa, ei ole henkilöllisyyspapereita saati tulo tai muitakaan papereita, hakemaan
toimeentulotukea? Kysyn vaan?


                             Ei maailma ole kuitenkaan aina niin musta kuin äsken taioin eteenne. Olin viime
viikolla asiakkaan kanssa sosiaalikeskuksessa pohtimassa hänen tilannettaan, mikä oli täysin kaoottinen
kaikessa mahdollisessa mielessä. Kaiken lisäksi meidät otti vastaan nuori sijainen ja ajattelin itsekseni, ettei tule valmista. Mutta. Hän lähti siitä lähtökohdasta, että mihin apuihin on mahdollisuutta. Hän ei hakenut syitä, millä avun saisi evättyä. Hän toimi ammattitaitoisesti, asiallisesti ja asiakkaaseen uskoa luoden, että
kaikki järjestyy, vaikka se vaatiikin paljon aikaa. Tunsin ylpeyttä ammattikunnastani, koska hän teki
oikeaa sosiaalityötä eikä ollut näitä laskukonesosiaalityöntekijöitä, joita on aivan liian paljon.


                             Perjantaina olin katkaisuasemalla asiakkaan verkostopalaverissa, jossa myös
toimittiin sosiaalityön ehdoilla. Puhuimme elämänmuutoksesta, jonka asiakas oli päättänyt tehdä ja
kaipasi siihen tukitoimia, joista päästiin helposti sopimukseen, koska asiakas oli aloitteellinen. Silloin
kun asiakas on tässä tilanteessa apu ja tuki on saatava ilman kommervenkkejä. Tämän asian havaitse-
minen vaatii sosiaalityöntekijältä tarkkaa vaistoa, koska asiakkaalla on saattanut olla lukuisia yrityksiä,
joissa tarkoituksena on lähinnä fyysinen kuntoutuminen. Oikea-aikainen hoito on erityisen tärkeää ny-
kyisi, kun rahaa vähemmän kunnilla käyttää päihdehoitoihin. Suurin virhe, jonka kuntien päihdetiimit
tekevät, on, että tuijotetaan menneisyyteen. Jos asiakas on ollut muutaman kerran hoidossa, hoitoonpääsyn epäämisen syy on, että ei kannata hoitaa, kun on yritetty monta kertaa. Toinen vaihtoehto on, jos ei ole
ennen ollut päihdehoidossa, hoito evätään koska ei ole tarpeeksi ongelmainen tai avohoitoa ei ole
riittävästi yritetty. Ihminen, joka on oman pohjansa löytänyt tarvitsee hoitonsa silloin, vaikka paragraafit
eivät sitä näyttäisikään.    

Sumutusta ja harhaanjohtamista päihdehuollon kustannuksissa

                      Aamuset niminen ilmaisjakelulehti uutisoi 10.8. ilmestyneessä numerossaan  Turun
päihdehuollon kääntyneen laskuun viime vuonna. Ei tarvita kummoistakaan tiedemiestä ymmär-
tämään, että lamakauden aikaan tämä ei ole mahdollista muuten kuin kiristämällä kriteerejä pääs-
tä esimerkiksi kuntouttavaan hoitoon. Omat asiakkaani ovat kertoneet, hoito on evätty syillä
kuten että päihdeongelma ei ole riittävä tai, että on hoidettu monta kertaa niin ei kannata enää hoitaa.
Jos päihdeongelma ratkaistaisiin sillä, että sosiaalityöntekijä tai ohjaaja sanoisi, että nyt sinä lopetat renttuilun ja alat elämään ihmisiksi, ei maailmassa olisi yhtään alkoholistia tai narkkaria eikä myöskään sosiaali-
alan ammattilaisia tarvittaisi. Ammattilaisen tuntee esimerkiksi siitä, että hän pystyy tuntosarvillaan vaistoamaan milloin asiakas tosissaan haluaa eroon päihteistä. Se ei ole matematiikkaa.

                        Useat asiakkaani ovat kertoneet myöskin, että ainoat vaihtoehdot asunnottomalle ovat
olleet kaupungin oma hoitokoti tai Sillankorvan ensisuoja. Silloin kun hoitokoti oli täynnä asiakkaille ei suostuttu antamaan maksusitoumusta muihin palveluasumispaikkoihin. Eräälle asiakkaalle oli sanottu, että jos Sillankorva ei kelpaa, ole sitten taivasalla. Tämä on 2000-luvun turkulaista päihdehuoltoa, jossa yk-
silölliset tarpeet otetaan huomioon ja jokaiselle asiakkaalle tehdään kuntoutumissuunnitelma, joka tarkistetaan muutaman kuukauden välein ja jonka mukaan toimitaan. Tässä toim,intatavassa on se hyvä puoli, että
kustannukset kääntyvät laskuun ja sitäpaitsi kuolleisuuskin todennäköisesti nousee. Onneksi tällaiset asiat
eivät hetkauta norsunluutorneissaan palavereita pitäviä ja muistioita rustaavia ja suosituksia etsiviä
päällikkötason virkamiehiä, jotka vastaavat päihdehuollon suunnittelusta ja toteutuksesta. Nyt taisin liioitella
ovathan he ainakin nähneet juopon ja narkkarin.........siis ikkunasta. Tunnen suurta myötätuntoa nykyisiä kuntien sosiaalityöntekijöitä kohtaan, koska he ovat sellaisessa peukaloruuvissa, missä omat päätök-
set voisivat johtaa jopa työpaikan menetykseen.

                          Lehdessä todetaan myös mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden asiakasmäärän kolminkertaistuneen tällä vuosituhannella. Varsinkin alle 35-vuotiailla on useinkin veteenpiirrettyviiva kumpaan henkilö lasketaan mielenterveys- vai päihdekuntoutujaksi, usei molempiin. Tähänkin lamakausi vaikuttaa enentävästi, miksi siis ei päihdehuollossa???? Vastaus tuli jo edellä. Rima nostetaan niin
korkealle, että tulee pelkkiä limboja ja sehän tunnetusti lisää päihdeongelmaisen motivaatiota päihteet-
tömään elämään. MOT.

Lupaukset on pidettävä

                      Eilen lupasin, että otan Välikausitakin esille pian ja nyt se tapahtuu, vaikka ei olekaan
välikausi, vaan lomakausi loppu ja työkausi on huomenna alkamassa. Verbaalista ilotulitusta. Sellai-
sena pidin Välikausitakkia sen ilmestyttyä lähes 40 vuotta sitten. "Verbit kuin papukaijat ja kirjavat linnut puissa, Adjektiivit apinoiden tapaan laumoina, sikin sokin, Substantiivit shokissa tuoksusta jota villeinä rehottavat sanat henkivät ilmaan. Minun maani." (Pekka Kejonen, Napoleonin epätoivo) .

                        Hyvän tekstin tunnistaa siitä, että se kestää aikaa ja taipuu kuvastamaan sitä riippu-
matta siitä milloin se on kirjoitettu. Tämän sain huomata kun kuuntelin Välikausitakin yli 25 vuoteen.
Aikaisemmin olin pitänyt sitä hauskutuksena ja kuplettien kokoelmana. Tajusin teoksen nerokkaan rakenteen. Se on aito kabaree. Siinä lähdetään liikkeelle Ne tekee meistä rehua biisillä, mikä on tarttuva ja pakottaa jatkamaan kuuntelua. Seuraa ivalauluja julkisuudesta ja tiedotusvälineistä, mutta sen verran
kevyesti ettei hyväntuulisuus kuulijassa muutu äreydeksi. Tällä valmistetaan maaperää loppupuoliskon
yhteiskuntakriittisyydelle ja tiukalle kannanotolle pienestä ihmisestä yhteiskunnan rattaiden puserruksessa.
Musiikki on taas muuttunut rokista sirkus- ja kabareemusiikiksi. Kontrasti on uskomaton varsinkin viimeisessä Pena Penninkilammen esittämässa Talouselämän rautaiset lait biisissä.

                        Kunpa joku teatteritekijä iskisi silmänsä tähän helmeen, sitä toivon^¨¨^' = toivomus-
merkki.

Matkailu avartaa

OSA I

                   Tänään saavuin Siilinjärveltä ja monia asioita tarttui vinttikomeroon. Ohitettuani Jyväskylän
aloin epäillä, etteivät suomalaiset ole nähneet autoja, kun lähes tienhaarassa seisoi ihmisiä  osalla Suo-
men liput käsissään. Vastaan tuli tavallisten autojen joukossa erilaisilla mainoksilla peitettyjä autoja
(ruostumisen takia?) ja kuskilla ja matkustajalla oli värikkäät haalarit kuten opiskelijoilla vappunaattona.
Lukuisilla pelloilla oli kymmenittäin pysäköityjä autoja. En ole koskaan ymmärtänyt ralli- enkä muutakaan autourheilua paitsi lapsille tarkoitettuja autoratoja, joilla aikuiset miehet leikkivät. Missä olette nyt vihreät hiilijalanjäljen mittaajat, kun pitäisi mitata oikeasti? Takuulla syön hyvällä omallatunnolla stroganoffini, merimiespihvini ja karjalanpaistini, kunnes autourheilun, lentonäytösten jne hiilijalanjäljet on mitattu.
Tottakai minullakin on rallimuisto lapsuudesta. Olin isän ja veljeni kanssa seuraamassa joskus 60-luvun alkupuolella Itärallin yhtä pikataivalta parin kilometrin päässä kotoa. Ojanpenkalle oli pudonnut naisen käsilaukku ja ennenkuin ehdimme avata sen veljeni kanssa isä ehti hätiin ja sanoi: Naisen käsilaukkua
ei saa avata ennenkuin on käynyt rippikoulun. Niinpä emme sitä avanneet, emmekä päässeet selville naiseuden syvimmistä salaisuuksista. Tällainen oli rallimuistoni.


OSA II

                   Kotimaisemissakäyntini liittyi pitkälti siihen, kun vanhempieni kunto ( 86 v. ja 80 v.) on
heikentynyt sen verran, että yhteiskunnan apuja tarvitsee hakea. Tähän asti he eivät ole tarvinneet muuta
kuin automaattiset tuet kuten lääkkeiden Kela-korvaukset jne. Nyt kun tarvitsee hakea hoitotukia, asioin-
tikuljetustukia ja muita vastaavia ei ole henkilöä, joka istuu perseelleen ja täyttää kaavakkeita ilman aikarajoitusta, joten tulin Liedosta, jotta asiat saatiin vireille. Olen törmännyt näihin asioihin työssäni Turussa
ja pari kertaa on Kelan työntekijä ilmoittanut, ettei hän voi auttaa kaavakkeen täyttämisessä, koska kysees-
sä on hakijan näkemys asiasta. Käsittääkseni Kelan toimihenkilön velvollisuus on auttaa asiakasta hake-
muksen täyttämisessä. Kun yli 80 v. ihminen ensimmäistä kertaa elämässään menee Kelan luukulle apua
pyytämään ja saa edellisenkaltaisen vastauksen, hän ei tule sinne uudestaan, koska hänelle on ollut
suuri ponnistus tulla hakemaan " köyhäinapua". Iso osa ihmisistä, jotka tarvitsevat näitä apuja ovat niitä, jotka ovat tehneet pitkän työuran kuka missäkin ja heillä on suuri kynnys hakea apua. KERTOMUKSEN OPETUS: Onneksi olimme Siilinjärvellä emmekä esimerkiksi Kuopiossa tai Turussa, joista molemmista
minulla on kokemuksia siitä, että asioidenhoito on pikemminkin sitä, että etsitään keino olla myöntä-
mättä jotakin etuutta. Ei ole oikein, että asioiden eteenpäinmeno riippuu pitkälti asiaa hoitavasta henkilöstä.
Tiedän tarkkaan, että sosiaalipuolella on  tiukat ohjeet kaikesta säästämisestä kunnasta riippumatta ja
sosiaalityöntekijällä ja palveluohjaajalla on myös oma pesti kyseessä, silti asiakasasioita voi tehdä monella tavalla. Haluan kiittää tässä luovasta ja ihmisläheisestä työskentelytavasta, jossa asiakas on tuntenut ole-
vansa tärkeä Malla Niemistä Turusta sekä Hannele Rätyä ja Riitta Niskasta Siilinjärveltä.


OSA III


                     Pitkällisen etsimisen jälkeen onnistuin löytämään CD-levyinä Välikausitakin ja Juicen
Slamin Tauko II Kuopion Levykauppa ÄX:stä. Paljon oli unohtunut. Näistä seuraavalla kerralla.
Varsinkin Välikausitakki on kokonaisen kirjoituksen väärtti.

Lomalaisella ei ole asiaa

                 Minulla ei todellakaan ole asiaa. Ilmestyin tänne vain siksi, ettette luule minun siirtyneen
sinne missä halput ja huilut soi (anteeksi Kyllikki Mäntylä, kun lainasin Lastenkamarin tarinoitasi).
Edellämainittu teos on hieno pakinakokoelma lapsiperheen elämästä joskus kauan sitten eikä se ole
vanhentunut vieläkään, koska se käsittelee elämää sen peruselementtien lähtökohdista käsin.
Niissä on samanlaista yleispätevyyttä, kuin TV:n puolelta Perhe on pahin ja Pokka pitää sarjoissa.
 On harvinaista nykyisin, että pystyttäisiin tekemään sellaista komediaa tai sketsisarjaa, mikä on
yleisinhimillinen ja hauska. Spede Pasanen sanoi aikoinaan, että on vain kaksi aihetta mitä hän ei käsittele
ohjelmissaan ja elokuvissaan ja ne ovat uskonto ja politiikka. Hän myös toimi tällä tavalla.

                     Muistan lapsuudesta, että yksi kesän kohokohtia oli, kun istuimme maitolaiturilla vil-
kuttamassa autoille. Kerran kesässä maitolaiturin ohi ajoi Spede avoautollaan (Triumph tai Porsche)
ja voittaja oli se, jolle Spede vilkutti. Lisäryytiä asiaan antoi se, että Spede oli naapurin veljesten serkku, joten mekin oltiin veljeni kanssa Speden lähes sukulaisia.


                  Aamulla lähden Siilinjärvelle ja palaan lauantaina. Viikon päästä alkaa työt. Moni on ihmetel-
lyt, miksi pidän työkännykän lomalla päällä. Puheluista puolet tulee asiakkailta ja puolet työntekijöiltä.
Yhteydenotot eivät minua häiritse yhtään, koska varsinkin asiakaspuhelut varsinkin ovat niitä, joissa ha-
lutaan puhua nimenomaan minun kanssani. Puheluita tulee 2-3 viikossa. Kun olin nuori ja tuore näissä
töissä, muistan miten tärkeää oli, että oli joku, jolta voi kysyä neuvoa tai vahvistusta omalle päätökselleen.


                   Nyt tämä luiskahti taas tälle puolelle. Ei pitänyt ja silti meni. Syyskuussa olisi Logomossa Ian Anderson kera Jethro Tullin. Oman tiensä kulkija vailla vertaa.


Huomasin, että koneeni kello on perseellään, koska näyttää vuotta 2000, mutta älkää siitä välittäkö.
 

Päihdetyön tarpeiden ja palveluiden kohtaamisesta

                    Tämänpäiväisen Turun Sanomien mielipidepalstalla on ansiokas artikkeli päihdetyön murroksesta.Kirjoittajina ovat THL:n tutkimusprofessori Salme Ahlström ja VAK ry:n toiminnanjohtaja Arja Ruisniemi. He kiinnittävät huomiota siihen, että nykyisin asetetaan avopalvelut ja intensiivinen laitos-
kuntoutus vastakkain. Yksilötasolla asiakas tarvitsee eri vaiheissa monenlaisia ja tasoisia kuntoutuksen muotoja, jotta hän pystyy mahdollistamaan ja pääsemään eteenpäin elämänmuutoksessaan. Tässä tarvitaan usein ympärivuorokautista, intensiivistä kuntoutusjaksoa, jonka jälkeen avohoidon toimenpiteetkin
saavat yleensä hyvää vastetta. Maksusitoumusten saanti peruspalveluista erityispalveluihin on nykyisin hidasta ja jäykkää eikä asiakas ollenkaan jaksa tai kykene tähän tiehen, vaan tyytyy perusterveydenhuollon
resepteihin ja hänen yksilölliset tarpeensa jäävät vaille riittävää huomiota ja elämäntilanne kokonaisuu-
dessaan jää vaille tarpeellista huomiota. Minun mielestäni nykyinen palvelujärjestelmä ruokkii sen
tekijöiden käsitystä siitä, millainen sen pitäisi olla, unohtaen hyvin pitkälle asiakkaan tarpeet. Maanpinnalle
tuleminen voisi auttaa, vaikka onhan norsunluutornissa kiva tehdä kivoja järjestelmiä oman mielen-
rauhan takaamiseksi.

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu osa II eli Turvatupa ry täyttää 50 vuotta vuonna 2015.

                      Olin 11 vuotias, kun Turvatupa perustettiin. Olin 22 vuotias, kun tulin ensimmäistä kertaa töihin Turvatupaan. Nyt olen 59 vuotias ja olen ollut Turvatuvassa töissä 37 vuotta. Ensimmäinen palkkani oli 800 markkaa. Kun kävin tutustumassa Ruissalossa keväällä toimintaan silloinen sosiaalityöntekijä,
nykyisen toiminnanjohtajan isä, sanoi minun pärjäävän, kun muistan pitää mielessäni yhden asian.
Suurin loukkaus, minkä voi toipuvalle alkohistille sanoa on väittää selvän ihmisen olevan juovuksissa.
Jos ei ole varma, ei saa syyttää. Alkoholistilta ei myöskään saa koskaan kysyä, oletko juovuksissa. Se asia on työntekijän selvitettävä itse. Tällä neuvolla olen tähän asti pärjännyt eikä ole tehnyt heikkoakaan.
Tällä konstilla annan arvoa ihmisen pyrkimykselle selviytyä ja hän säilyttää arvokkuutensa myös silloin,
kun ei mene hyvin. Vaikka kyseessä on työntekijä- asiakassuhde, on oltava kunnioitus toisiaan kohtaan
ihmisinä, jotta voidaan käsitellä hyvinkin vaikeita asioita.

                       50 vuotta on pitkä aika missä tahansa toiminnassa sosiaalialalla. Paljon on muuttunut
vuosien mittaan eikä vähiten rahoituksen suhteen. Alkuun toiminta rahoitettiin Sosiaalihallituksen
ja kaupungin rahoituksella, jotka anottiin joka vuosi uudestaan, välillä tehtiin jopa rahankerjäysreissuja
Helsinkiin Sosiaalihallitukseen. Siihen aikaan päästiin kuitenkin puhumaan ja esittämään kantojamme
isojen herrojen kanssa ja meidän kantamme otettiin huomioon. Nykyisin talousarvioneuvottelut ei-
vät ole neuvotteluja ja jos muutama sana vaihdetaan niin ei ainakaan taloudesta, koska tilanteessa
ei ole paikalla talousihmisiä. Nyt eksyin harhateille. Seuraavaksi siirryttiin ostopalvelusopimusaikaan,
mikä toimikin muuten hyvin paitsi sitä ei kaupunki ymmärtänyt, että palkkoja on korotettava työeh-
tosopimusten mukaan ja ruoan hintakin nousee vaikka sitä ei huomioida rahoituksessa. Muuten ostopalvelu oli erittäin hyvä ja toimiva systeemi. Suora ja avoin vuoropuhelu toimi niin kauan, kun päihdepalve-
lut olivat PAV-toimiston hoidossa. Sen jälkeen niistä ei kukaan ole ollut kiinnostunut. Viimeinen niitti
oli kilpailutus, mikä tuhosi lähes kaiken mitä oli jäljellä.

                          Nykymuotoisessa päihdehuollossa lähes ainoa määräävä näkökanta on raha ja
miten sitä voitaisiin säästää päihdehuollossa mahdollisimman paljon. Tämä ei tietenkään koske
ulkomaille syydettävää pääomaa, jonka kilpailutus mahdollisti.

                            Juice taisi sanoa jotenkin näin, että istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo liepeitäs
nuolee.Niinpä suunnittelemme Turvatuvassa historiikkia 50-vuotisesta taipaleesta. Siihen mahtuu
paljon ja monenlaista. Katsotaan, jos vaikka siitä olisi opinnäytetyön aiheeksi, loman jälkeen alan soittelemaan. Sen tiedän varmasti, että asiakkaat arvostavat meitä ja työtämme, toivottavasti joku
muukin.  

Korvaushoidosta.

                Minua on aina ihmetyttänyt korvaushoito. Ihmisen pitäisi päästä raiteilleen, kun hän
saa ihan vähän ainetta. Tämä tarkoittaisi alkoholisteilla, että saisi päivittäin vaikkapa kaksi keskaria,
ja ongelmat ratkeaisivat siihen. Tottakai ymmärrän sen kauniin idean, että tarvitsisi varastaa vä-
hemmän ja voisi saada elämäänsä säännöllisyyttä ja ryhtiä. Entäpä oheiskäyttö?

                  Tänään tuli puheilleni narkkari, joka oli käyttänyt kaiken mahdollisen sekä suuhun että
suoneen ja käynyt läpi monet hoidot eri paikoissa. Nyt oli tullut hetki, ettei jaksa olla enää maa-
ilmalla ja pienet lapsetkin ovat olemassa. Nyt on viime hetket toimia niin, että saisi tavata lapsia
edes valvotusti. Molemmat syntyivät korvaushoidon aikana ja jouduttiin vieroittamaan ensin,
onneksi he ovat täysin terveitä nykyisin. Hän odottaa paikkaa subu- ja bentsokatkaisuun, jonne
pääsee noin kuukauden kuluttua. Onneksi meillä on useita vertaisia käytettävissä tukena ja
hän myös ottaa vastaan tuen. Hän on nyt tosissaan ja toivon hänen onnistuvan tavoitteessaan.

Etiikasta, moraalista ja kohtuuttomuudesta

                     Tänä aamuna uutisoitiin näyttävästi lääkäriopiskelijoiden, jotka toimivat kunnissa
keikkalääkäreinä, palkoista. Näille ei-valmistuneille lääkäreille maksetaan jopa 500-1000 € päi-
vässä palkkaa. Ei ole siis mikään ihme, että kuntiin on vaikea saada kesäsijaisia tai muitakaan sijai-
sia. Julkisen terveydenhuollon näivettäminen siis jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Tulee väkisinkin mie-
leen mitä Hippokrateen vala tarkoittaa nykyisin?

                        Sosiaalityössä on samantyyppistä toimintaa kuin terveydenhuollossa, mutta tässä en
käsittele taloudellista puolta. Olen itsekseni ja joidenkin alan ihmisten kanssa pohtinut sosiaalityön
moraalia, etiikkaa ja sitä mikä ylittää kohtuullisuuden rajan. Tullessani kesällä 1978 ensi kertaa
sosiaalityöntekijän sijaiseksi Turun sosiaalivirastoon sosiaalityöntekijöistä varmaankin lähes puolet oli
ns. työnpätevöittämiä sosiaalityöntekijöitä, eli heillä ei ollut tutkintoa. Alunperinhän sosiaalityö oli hy-
väntekeväisyystyötä, jota usein tekivät patruunoiden ja tehtaideomistajien rouvat. Kyse oli silloin
huono-osaisten auttamisesta. Jossakin kohtaa tuli sosiaalihuoltolaki, jolloin sosiaalityöstä tuli osa
yhteiskuntaa, eikä se ollut enää hyväntekeväisyyttä vaan etuus, mikä kuuluu kriteerit täyttäville ih-
misille. Näillä vanhanajan sosiaalityöntekijöillä oli, tutkinnon puutteesta huolimatta tai ehkä juuri siksi,
ongelmanratkaisussaan eräs näkökohta, josta valitettavan monen nykyajan sosiaalityötä tekevän
kuuluisi ottaa oppia. Heidän päämääränsä oli edesauttaa asiakkaan selviytymistä tai ainakin estää
tilanteen paheneminen. Pyrittiin löytämään keinot, millä auttaa asiakasta. Vasta edellisen jälkeen
otettiin taskulaskin (vaikka niitä ei vielä ollut silloin) esille ja yritettiin vääntää laskelma jonnekin normin
suuntaan. Nykyisin pyrkimyksenä tuntuu olevan pyrkimyksenä löytää pykälä, jolla apu voitaisiin
kieltää.

En edes yritä kieltää, etteikö nykyisinkin olisi hyviä sosiaalialan ammattilaisia. Kyllä niitä on, mutta
he ovat liian harvassa.  Missä ovat ne ammattilaiset, jotka tappelevat asiakkaansa puolesta, jottä hän
saisi hänelle kuuluvan etuuden, on se sitten kuntoutushoito, toimeentulotuki, tai asuntolapaikka. Itsen-
sä likoonlaittaminen asiakkaan puolesta on tosi harvinaista, virkamiesmäinen toiminta ei ole. Tiedän
että tällaisia on vielä olemassa sillä tapasin eilen sellaisen. Suurin osa näistä taistelijoista on ns. ver-
taisia, jotka haluavat auttaa ihmisen pois siitä kusesta, jossa ovat itse joskus olleet. Meidän koulun-
käyneiden pitäisi mennä hyvin syvälle itseemme ja katsoa useisiin peileihin rehellisesti ja ymmärtää
se yksikertainen tosiasia, että me olemme asiakkaita varten eikä päinvastoin.              

Yllätystä kerrakseen

              Otsikko taitaa muistuttaa lähinnä jotakin 60-luvun lasten seikkailukirjan nimeä, mutta sitten
asiaan. Yllätyin totaalisesti, olin suorastaan äimän käkenä löytäessäni suomi24 sivustolta pari kom-
menttia Turvatupa ry:stä. Nämä kommentit ovat asiallisia ja sen verran myönteisiä, että lähes punas-
tuin. Eikä siinä ole kaikki. Katsoessani Turvatupa ry:n kohdalta, josko olisi uusia juttuja. Olipa hyvinkin,
useita linkkejä tähän blogiin. Minähän olen lähes julkkis jo, pc:den partaveitsi, linkkien lepakkomies,
areenoiden Aabraham, netin neropatti, Piispalantien paroni, Turvatuvan toteemipaalu. Kyllä se nyt savolaiselta sanarieska lentää, kun vähän houkuttelee. Ja lentää se välillä houkuttelemattakin, sillä
siellä missä olen paistaa aina aurinko.

Kun 59 v. meni ensi kertaa oikeille festareille......

                     Olin kaksi päivää Saaristo Openissa. Se oli hyvä kokemus ja menemme ensi vuon-
nakin, jos hintalaatusuhde on lähellekään yhtä hyvä. Mielestäni 58,50 € kahdesta päivästä, jossa
esiintyy 11 bändiä tai artistia on tosi vähän. Makuasiat ovat jokaisen oma asia, mutta silti Eput,
Popeda, Slade, Ismo Alanko, Stratovarius, Jukka Poika, Jonne Aaron Jannika B, Nimetön, Loreen
Klamydia siihen hintaan on jo lähes ilmaista. Perjantain sadepäivän aikana jättikatos oli tosi hyvä
niin sateen kuin tuulenkin estäjänä. Kaikki palvelut toimivat niin kuin pitääkin eikä tarvinnut jonottaa sen paremmin ruokaa, juomaakaan kuin tyhjennystäkään kuin muutaman minuutin. Minuun teki suuren vaikutuksen Atlas merkkinen kusiränni, jossa oli ympyrässä muistaakseni kuusi lokeroa, joihin kustiin.
Siinä tunsi olevansa yhtä niin toisten kusijoiden kuin luonnonkin kanssa. Ehkä se on Suomen kesää.

                        Uutta oli se, miten paljon yleisön mukaansaamisessa on esiintyjän karismalla ja setin
valinnalla on merkitystä, se korostuu näköjään festarilla, kun esiintyjät tulevat putkena peräkkäin.
On näitä, jotka hokevat jatkuvasti kuin jotakin mantraa: how are you doing, tai kädet ylös jne jne, koska karismaa ei ole eikä ohjelmistosta ei jää mitään mieleen, kuten Loreen ja Jonne Aaron etunenässä. Oma lukunsa oli tympeydessään ja yksitoikkoisuudessaan suurin pettymys.  Toista ääripäätä olivat ne joilla oli koko ajan yleisö hyppysissään ja kaikki oli vaivatonta ja setit oli hienosti laadittu kuten Klamydia, Popeda ja Ismo Alanko. Yleensä loistokas Eput oli turhankin varman päälle laskelmoitu, eikä kunnon lento lähtenyt liikkeelle. Tämä on varmaan sitä, että se on helppoa, kun sen osaa ja silloin kaikki toimii. Sen tämä reissu
teki, että joudun nyt lainaamaan pojaltani Sakelta hänen Klamydia cd-levyt. En ole ennen yhtään ymmärtänyt Klamydian merkitystä, mutta Kaarinassa sen tajusin.

                         Sama piirre ärsytti suunnattomasti kuin tavallisissa konserteissa. Tämä saattaa olla
suomalaisiin liittyvä. Osa yleisöstä lähtee kesken konsertin pois, kun bändi on poistunut ennen encoreita.
Kaarinassa se ilmeni jatkuvana ramppaamisena edestakaisin. Laskin Eppujen aikaan parin tyypin ram-
panneen 12 kertaa edestakaisin, keikka kesti tunnin ja 40 minuuttia. Se suoraansanoen vi-taa, kun
keikan seuraaminen häiriintyy koko ajan. Mielestäni myöskin henkilöiden välisten suhteiden selvittelyn voi hoitaa bändien välissä, mutta olen varmaankin syntynyt väärällä vuosisadalla. Aion silti mennä ensi
vuonnakin.

                            PS. Eniten ilahdutti, että Popedan setissä oli suuri suosikkini Sammakkalaulu ja
Kädet irti ja Ismo Alangon encorena oli Hassisen Tällä tiellä. Ne todella lämmittivät mieltä.