Läheisviikonlopusta päivää

Nyt olen läheisviikonloppua kiitollisempi, rehellisempi ja nöyrempi, 
mutta myös rikkaampi. 51 tunnin aikana meitä informoitiin monin eri tavoin, miten päihdesairaus nimeltä alkoholismi vaikuttaa läheisiin
Tähän kului aikaa 26 tuntia, rankka paketti, mutta rankka on sairaus-
kin. Sen arvo on niin suuri, etten vielä tohdi edes arvailla.

Perjantai-iltana Rymättylään mennessäni, runoilijan sanoja siteeratakseni, minulla oli tuskan viitta hartioilla. Eilen illalla
kotiin ajaessani olin voinut viskata tuskan viitan hartioiltani, oli
kevyt olo. Vuosituhannen alussa en päässyt osallistumaan läheisviikonloppuun Lapualla, koska olin vasta ollut isossa selkäleikkauksessa ja se esti osallistumisen. Moni asia olisi ollut
paremmin, jos se olisi ollut mahdollista. Toivuttuani masennuksesta
jäi vielä asioita korjaamatta, minkä uskoin ajan kanssa muuttuvan
paremmaksi, niin ei kuitenkaan ole käynyt, hinnan on saanut maksaa kotiväki. 

Viikonloppuna sain kuulla tilasta nimeltä para-alkoholismi. Se on alkoholistista käyttäytymistä ilman päihdettä. Löysin itsestäni piir-
teitä, jotka sopivat siihen kuin suutarin peukalo sian perseeseen.
On ollut helppoa kieltää ja väittää vastaan, vaikka on itse ollut vää-
rässä. Nyt tietäessäni, mistä on kysymys, toipuminen voi alkaa ja tie-
dän miten se tapahtuu, alan käydä Rehapin jatkoryhmässä ja tutustun alan kirjallisuuteen. 

Kumpikaan ihminen, joilta sain kutsun viikonloppuun ei ole ollut kans-
sani päivittäin tekemisissä arjessa ja silti heidän sairautensa on tällaista saanut aikaan. Entäpä, jos olisin asunut heidän kanssaan
heidän sairastaessaan.........  Vaikka mieleni on ollut auki ja auvoinen,
se on alkanut kerätä sitä vanhaa möykkyä viimeisen puolen vuoden
aikana huomaamattani ja hiljaa. Nyt se on poissa. Jotta se myöskin pysyisi pois, minun on koko ajan hoidettava itseäni. Itsensä hoita-
minen ei ole vain päihderiippuvaisen oikeus ja velvollisuus säilyt-
tääkseen raittiutensa, se on myös läheiselle välttämättömyys, ettei
hän löydä itsestään para-alkoholismia.

Kaikki edelliset asiat yhdessä ja erikseen todistavat yksiselitteisesti
miten ylivoimainen hoitomalli Minnesotahoito on, se hoitaa addiktin
lisäksi myös koko läheisten piirin. Se on yksinkertaista ,selkeää
ja tehokasta. Hoitoa on Suomessa pidetty kummajaisena ja pidetään edelleenkin varsinkin ammattilaispiireissä. Pitäisi kuitenkin muistaa,
että sen ovat keksineet toipuneet alkoholistit ja psykiatrit yhdessä
Minnesotan Hazeldinessä, siis kokemusihmiset ja ammattilaiset yhdessä.
Miksi helvetissä se on Suomessa niin vaikeaa?????

    

Kohti läheisviikonloppua

Tiistaina oli Salossa Anjalansalon päihdekuntoutuskeskuksessa avoimet ovet ja käytimme tilaisuutta
hyväksemme ja kuusi Turvatuvan työntekijää tutustui taloon. Salossahan toteutuu koko hoitopolku,
selviämisasema, katko, kuntoutushoito, tuettu asuminen. Avopuolella on myös kaikenlaista, vertaisryhmiä, työpajoja, päivätoimintaa. Nämä eivät ole kuitenkaan ne asiat, jotka hämmästyttivät minua Salossa. Se oli uutta, että Salon ja Someron kunnat ovat "avanneet piikin" Anjalansalon päihdekuntoutukseen sitä tarvitseville. Tämä oli minulle täysin uutta ja tuli hyvä mieli asiasta. Olen tottunut Turussa pitkäpiimäiseen pompotteluun päihdetiimin kanssa, saattaa kulua lähes puoli vuotta ennenkuin asiakas pääsee tarvitsemaansa päihdekuntoutukseen, jos pääsee sittenkään. Välillä käydään pari kertaa katkolla ja odotellaan milloin katkopaikkaa, päihdetiimin päätöstä, kuntoutuspaikkaa, vaikka niitä löytyisi samantien. Ehkä tällaisen toiminnan tarkoitus on "tappaa" päihderiippuvaisia jonoon. Salon mallissa on ymmärretty se, että hoito kuuluu antaa silloin, kun sille on tarve, eli nyt, jos hetki on nyt. On myös muistettava Salon huono taloustilanne ja silti tämä asia on hoidettu esimerkil-
lisesti. Ei jalkaakaan kipsata, kun se sopii hoitajalle, vaan silloin kun se on poikki.

Sain olla eilen mukana Risessä erään projekti-idean esittelyssä. Risen Turun toimiston ja Käyrän vankilan johtaja kertoi mielenkiintoisen asian. Tulevaisuudessa on tulossa käyttöön sakkorangais-
tusten uusi täytäntöönpano henkilöille, jotka eivät pysty niitä maksamaan. He voivat vankilan sijasta valita päihdekuntoutuksen. Tässä voisi olla kehittelyn paikka vaikka Minnesotamalliselle hoitoyhteisölle, Naarajärven vankilassahan on mahdollisuus kyseiseen hoitoon. En asiaa sen tarkemmin tunne, mutta päässä raksuttaa jo ties mitä.

Huomenna matkani jatkuu Rymättylään ja Rehapin läheisviikonloppuun ystävän asiassa. Paljon olen asiaa itsekseni pohtinut, mitä kerron, miten aloitan, mistä lähden, minne päädyn.

Aamu, sänky on vieras, kylmät seinät huokuvat tuskaa
Eilinen hyökkää kuin vihainen tuuli, se repii, raastaa ja kiduttaa
Eilen omistin tuskan, nukahdin pelkoon ja uneen ahdistavaan.
Eikä tuska unohda mua, se ei jätä minua yksin.

Ilta, pöytä on tuttu, vieraat kasvot aukovat suita
Tyhjyys ympäröi meitä ja tuska, eikä kukaan uskalla kevättä aloittaa.
(Ismo Alanko, Tällä tiellä)

Ehkä menen matalimman aidan kohdalta, noudatan kronologista järjestystä, silloin tuska, häpeä, pelko ja ahdistus suurenevat koko ajan. Kestänkö sen, mutta eihän minun tarvitsekaan. Koenko armollisen puhdistautumisen hetken, voin heittää tuskan viitan hartioiltani, minun ei tarvitsisi tuntea häpeää ja pelkoa, syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Entä, jos en pysty siihen? Onneksi siellä on opastajat, jotka ovat kokeneet saman. En ole yksin riittämättömyyteni kanssa, meitä on monta.........

Jo aamu nousee, taivas punertuu
pois tuskan viitan hartioilta viskaan.
(Juice Leskinen)

Gurun geimeissä ja historian havinaa

Sosiaalineuvos Mauri Poikeljärven silmäterä Syväpuro-yhteisö aloitti eilen toimintansa 35.
toimintavuotensa ja toissapäivänä sitä juhlistettiin. Turvatuvastakin meitä piti lähteä 3, mutta
toiminnanjohtaja sairastui ja työni jatkaja ja manttelinperijäni lapsi sairastui, joten matkaan
lähdin yksin. Matka kohti Liljendahlia alkoi 5.30.

Matkalla oli hyvää aikaa muistella ensimmäistä tapaamista Maurin kanssa. Se tapahtui 80-lu-
vun alkupuolella Turun Kakskerrassa koulutuksessa, jonka järjesti Turvatupa ry ja kouluttajina
olivat sosiaalihallituksen kouluttajat. Mauri oli vasta tullut Hazeldinesta tutustumasta Minneso-
ta-hoitomalliin ja puhui siitä paljon, oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen. Me muut katsoimme
Maurin innostusta hölmistyneinä, mikä kummajainen tuo. Minäkään en silloin asiasta mitään ymmärtänyt.

En päässyt edes autosta ulos Syväpuron pihalla, kun Mauri ojensi kouransa tervetulotoivotukseen.
Menin hyvissä ajoin, että ehdimme parantaa maailmaa ja muistella historiaa ja sitä, miksi asiat
on tehty niin vaikeiksi, lähes mahdottomiksi, ettei maalaisjärjen asioita voi hoitaa maalaisjärjellä
vaan AVI:n määräyksillä ja vaatimuksilla. Siitähän on hyvänä todisteena, ettei Mauri, yli 30 vuo-
den kokemuksella, kelvannut Helsingille Syväpuron toiminnanjohtajaksi, koska ei ollut tutkintoa.
Syväpuro hoitaa niitä ihmisiä, joihin muut eivät usko enää, mutta joiden elämästä Mauri & kump-
panit ovat tehneet elämisen arvoista kodinomaisessa Syväpurossa. Tavoitteet on asetettu raittiu-
den lisäksi asukkaan resurssien mukaan, hoito on lääkkeetöntä. Ruoka tehdään Syväpurossa itse,
on oma maalaistalon pihapiiri ja joki virtaa nurkan takana, koira ja kissa pyörivät pihalla. Saman-
laisia paikkoja ei liene monta Suomessa. Yhden tiedän olevan Outokummussa, Palorannan hoito-
koti, jota johtaa Marjo Mäntykivi perheensä ja henkilökuntansa kanssa. Saman hengen haluamme
saavuttaa Turvatuvassa ja jotakin olemme jo saavuttaneet, olemme oikealla tiellä.

Lääkäreitä, rokkareita ja kokemustietäjiä

Eilinen vei taas kiskoja pitkin Helsinkiin A-klinikkasäätiölle palaveeraamaan KokoNettiin liit-
tyvistä asioista, käytännöistä, kokemuksista ja tulevaisuudesta. KokeNethän on Rahiksen projekti
ja he keräävät monenlaista tietoa. Vaikka on kulunut vasta vajaat kaksi kuukautta, on käynyt sel-
väksi, että kysyjistä on kolmeneljännestä läheisiä, minkä odotinkin olevan näin, mutta, että näin selvästi, se oli yllätys. Meillä oli ainutlaatuinen tilaisuus saada keskustella kysellä johtavan yli-
lääkärin Kaarlo Simojoen kanssa. Olen aina pitänyt hänen asenteestaan päihderiippuvuuteen ja sen
hoitamiseen, siinä näkyy pitkä kenttäkokemus, eikä medikalisaatio ole häntä pilannut ja myön-
teinen suhtautuminen kokemuksellisuuteen ei ole aivan tavallista lääkärikunnassa. Puhuttiin mm.
siitä, että on oltava tarkkana alkoholisti-sanan käyttämisessä, koska silloin henkilö sairastaa päihderiippuvuutta. Tästä puhuttiin varsinkin suhteessa suurkuluttaja-termiin ja miksi suurkulutuksen raja on Suomessa huomattavasti suurempi kuin useimmissa maissa, Suomessahan se on 24 annosta viikossa, kai 2 pulloa kossua, muistaakseni. Suomessa se tarkoitettaa, että tuon rajan ylitettyään ihminen sairastuu johonkin sairauteen, jossa on mukana alkoholiperäisyyttä, enkä tarkoita alkoholismia. Muissa maissa, joissa se on jopa yli puolet pienempi, se tarkoittaa, että sen alittaessaan ei todennäköisimmin sairastu alkoholiperäisiin sairauksiin. Tämä oli minulle ainakin täysin
uutta tietoa.

Junassa olen lueskellut teosta Risainen elämä, Juice Leskinen 1950-2006. Vieläkin on lukematta
60 viimeistä sivua. Edellisestä huolimatta voin sanoa sen olevan paras teos, josta voi lukea,
miten päihderiippuvuus kehittyy ja mihin se johtaa hoitamattomana. Antti Heikkinen on tavoit-
tanut hienovaraisesti ja uskottavasti ne mielen syvimmät alhot ja riemuisimmat taivaat, joita al-
koholistin elämään kuuluu ja koko ajan nouseva aurinko mustenee eikä lopulta enää nousekaan.
Siinä on aivan kaikki, läheisten tuska, alkoholistin synkkyys, suuruudenhulluus, eristäytyminen,
kaiken pahan syyn löytäminen itsensä ulkopuolelta, yksinäisyys, äkkinäiset mielialan vaihtelut.

Paluumatkalla lukiessani pysähdyin kirjassa kohtaan, kun Juicen maksa oli poksahtanut ja hän oli
selvinnyt sairaalasta kotiin hengissä. Hän kertoi haastatteluissa lääkärin luvanneen, että vuoden karenssiajan jälkeen voisi kevyesti nautiskella alkoholia. Tasan vuoden kuluttua hän ottaisi
lasin valkoviiniä ja tarkistuttaisi seuraavana päivänä maksa-arvonsa (sivu 378). Kuolemanpelkoakin
oli mukana. Rivien välistä luen, että Juicehan toimi lääkärin ohjeiden mukaisesti ja kuinka sitten
kävikään...... Aloin pohdiskella, mitä olisi tapahtunut, vai olisiko tapahtunut mitään, jos lääkäri olisi tehnyt oikeaoppisen väliintulon ja kertonut vaihtoehdot, mitä pitää tehdä, jos haluaa elää täy-
sipainoisen elämän. Sitä emme voi tietää, koska Juice noudatti lääkärin määräystä.

Herkät laulut valuu seiniltä
tulevaisuus murenee
kun lämpö vaihtuu kylmyydeksi
graniitti hikoilee.....

Valviran ammottava turpa kirkuu, että toipuneita päihderiippuvaisia pitää varoa valitsemasta lähihoitajakoulutukseen

Valviran johtajan Tarja Holin lausunto sai vereni kuohahtamaan oikein kunnolla, jossa hän totesi
työvoimaviranomaisten valitsevan lähihoitajakoulutukseen henkilöitä, joilla ON OLLUT vakava
päihderiippuvuus, tällaista pitäisi hänen mukaansa välttää. Tämähän tarkoittaa, ettei riippuvuudesta toipuneita pitäisi kouluttaa alalle, kerran
paska, aina paska; ehkäpä seuraavaksi voisi evätä opiskelupaikan muiltakin sairaudesta toipuneilta,
miten olisivat ohitusleikatut tai suonikohjuleikatut, entäpä kita- ja nielurisaleikatut. Päihderiippuvuuden sairausluonne tunnustetaan laajalti maailmassa, WHO esimerkiksi, miksi ei
meillä? Yhteiskunnassamme on aina arvostettu auktoriteettejä, kunnanlääkäri, kansakoulunopettaja, kansanedustaja, ja tätä voisi jatkaa vaikka kuinka kauan. Tähän rimpsuun ei kuulu naapuri, kadunmies
tai muu vastaava. Auktoriteetista mainitaan yleensä virka-asema, ei niinkään nimeä. Tässä voisi
olla jotakin, mikä nostaa jalustalle. Asia on tietenkin totta, koska sen on sanonut lääkäri ja hän
tietää, koska on asiantuntija. Tämä pätee erityisesti medikalisoituneessa päihderiippuvuuden hoidossa.
Päihderiippuvainen kääntää vaikka viimeisenkin kiven, jotta saisi todisteen siitä, että tarvitsee bent-
sonsa ja lyricansa sairauden hoitoon. Tämä on onnenpotku hänelle, koska lääkäri on näin sanonut, vaikka hän on vaihtanut yhden päihteen toiseen. Nyt tukeva selkänoja, auktoriteetti, joka kertoo, että
lääkkeet ovat sairauteen, eivät päihtymiseen.

Väitteidensä tueksi Holi ottaa tilastoja, joilla hän todistaa, että lähihoitajilta on poistettu ammatinharjoittamisoikeus useammalta kuin lääkäreiltä ja sairaanhoitajilta eli 170 lähihoitajalta. Jos
lasketaan lääkäreiltä poistot ja rajoitetut oikeudet luku onkin, ohoh, 224. Olen jokseenkin varma näin mutu-tuntumalla, että näihin lääkäreiden lukuihin tarvitsee tehdä paljon pahempaa kuin lähihoitajien
vastaavaan, korppihan ei korpin silmää noki. Sairaanhoitajilla vastaava luku on 137. Työpaikallani on aikojen saatossa ollut opiskelijoita työssäoppimassa puolenkymmentä joka vuosi. Lähes kaikilla on ollut jokin side päihde- tai mielenterveysongelmiin. Nimenomaan nämä ihmiset ovat olleet selvästi valmiimpia ammattiin kuin pystymetsästä tulevat. Kaiken kaikkiaan ihminen, jolla on ollut jokin
henkilökohtainen myrsky tai pohjakosketus on myös sydämellään mukana, eikä vain rahaa ansait-
semassa. Kysyn aina uudelta opiskelijalta, miksi hän haluaa päihde- ja mielenterveysalalle, 30
vuoden aikana muistan vain neljä, joiden peruste oli väärä ja heistä kolme keskeytti itse ja yhden keskeytin minä. Jokainen heistä oli ns. tavis.  

Päihdehuoltoon tarvitaan tehokkuutta

Pontimena tälle blogikirjoitukselle on TS:ssa 30.10. ollut Reijo Malilan vastine Anne Hemmin kolumniin Osaamattomuus alkoholismin hoidossa tulee kalliiksi. Tämä on siis tukikirjoitus Anne Hemmille.

Olen toiminut päihdehuollossa 1976 alkaen ja työni jatkuu edelleen. Olen työskennellyt kuten minut on koulutettu, mutta eipä se tehnyt minusta taitavaa ja tarkkasilmäistä päihdetyön sosiaalityöntekijää.Koin aikamoisen ammatillisen kriisin vuosituhannen alussa saatuani kutsun Lapualla sijaitsevaan Minneso-
ta-malliseen hoitolaitokseen lähisukulaisen alkoholismin hoidon vuoksi.Työkokemukseni on laaja käsittäen koko avohoidon hoitopolun, kokemusta on kertynyt niin yksityiseltä kuin julkiseltakin puolelta. Nykyisin toimin lisäksi Turun A-killassa, mielenterveyspuolen Itu RY:ssä ja A-klinikkasäätiön ylläpitämässä KokeNet verkkopalvelussa, jossa kokemusasiantuntijat vastaavat nimettöminä oman kokemuksensa nojalla alkoholiaiheisiin kysymyksiin. Olen mukana alkoholistin läheisen ominaisuudessa.

Olin jo vuosia pohtinut, mikä voima vertaisryhmissä on, koska työtovereissani oli sitä kautta raitistuneita alkoholisteja.Olin asiasta hyvin kiinnostunut ja tutustuin asiaan avoimin mielin ja tietoa janoten. Jouduin pohtimaan, millainen on sellainen ammattilainen, joka ei pysty tunnistamaan läheisen sukulaisen alkoholismia, vaikka on suorittanut aiheesta yliopistollisen tutkinnon (sosiologia, sosiaalialkohologia, laitoshuolto, avohuolto, sosiaalipolitiikka). Aloin pikkuhiljaa itsekseni pereh-
tyä 12-askeleen Minnesotamallisen hoitoideologian saloihin. Olen mukana ryhmässä, joka on perustamassa Pohjois-Savoon kyseiseen malliin perustuvaa hoitolaitosta. Tätä ideologiaahan ei tunnusteta ammatillisessa päihdetyössä tosin alkuunkaa ymmärrä miksi, varsinkaan kun hoitotulokset ovat vastaansanomattoman hyvät. Suurin ristiriita ns. virallisen ja Minnesotahoidon välillä on päih-
deriippuvuuden sairausluonteen myöntäminen. Päihderiippuvuus lienee ainoa sairaus, jonka hoidosta vastaa sosiaalihuolto. Tämä taas perustuu siihen, että sitä pidetään sosiaalisena ongelmana, että se johtuu luonteen heikkoudesta ja velttoudesta eli , että ihminen itsessään on huono ja kelvoton.
Eihän sydänvikaistakaan syytetä sairaudestaan: ota itseäsi niskasta kiinni ja paranna sairautesi, hänelle annetaan ohjeet, miten taudin kanssa voi pärjätä. Alkoholisminkin kanssa voi pärjätä ja elää täysipainoista elämää, mutta se edellyttää täydellistä raittiutta. Alkoholisti ei voi olla vähän raitis, hän
on joko raitis tai sitten ei. MM. WHO on aukottomasti todistanut, että alkoholismiin voi sairastua ainoastaan henkilö, jolla on riippuvuusgeeni. Mielestäni varsinkin nykyisenlaisessa kireässä talous-
tilanteessa on keskityttävä näihin ihmisiin eikä ammuttava haulikolla varpusparveen. Jätetään suurkuluttajat suurkuluttamaan, kohtuukäyttäjät kohtuukäyttämään ja sijoitetaan rahat tehokkuutensa osoittaneisiin hoitoihin, jotka palauttavat ihmisen työ- ja toimintakyvyn.

Jotta tämä onnistuisi tarvitaan avointa, tasa-arvoista vuoropuhelua ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden välille, jossa kumpikin puhaltavat samaan hiileen. Ollakseni täysin re-
hellinen, me ammattilaiset olemme paljolti syyllisiä ennakkoluuloihin ja alentuvaan käytökseen
kokemusasiantuntijoita kohtaan. Sen verran olen asiaa testannut esitellessäni itseni vain joko koke-
musasiantuntijaksi tai sosiaalityöntekijäksi. Rehellisyyttä jatkaakseni sosiaalityöntekijöissä on myös
taitavia ja sydämellään työtään tekeviä ihmisiä, joiden kädet on sidottu samalla nyörillä, jonka toinen pää on kiinni rahasäkin suussa.

Uutta kohti, mieli avoimena ja parasta toivoen

Loman jälkeinen ensimmäinen viikko töissä toi paljon uutta ja ennekaikkea hyvää. Keskiviikkona
meitä tuli tervehtimään entinen asiakas yli 13 vuotta raittiina ollut ihminen naisystävänsä kanssa.
Hänen raittiutensa alkoi meiltä ja hän käy turisemassa pari kertaa vuodessa. Muistellaan vanhoja
ja suunnitellaan uusia. Nyt laitetaan suunnitelma käytäntöön. He haluavat olla mukana kehittä-
mässä Turvatupaa ja ja tulevat silloin tällöin yöpäivystäjiksi ja samalla tarjoavat vertaistukea asuk-
kaillemme. Hänet olen tuntenut vuodesta -77 lähtien, kun molemmat olimme nuoria. Hän oli yksi
hurjimpia ja vaikeimpia asiakkaitani, vastuuta mistään ei silloin ollut. Kun entiset raitistuneet asukkaat tulevat käymään ihan vaan kahville, se on paras palkinto tehdystä työstä.

Torstaina poikkesi kahville Jussi, joka raitistui 11 vuotta sitten. Hän on kertonut, että kun hän tuli hirveässä krapulassa asumaan ja makasi hikisenä ja vapisevana sängyllään ja ajatteli: en halua tätä enää kokea ja siitä se lähti. Hän muistaa aina sanoa, että Turvatupa auttoi hänet raittiuden alkuun, vaikka se oli Jussi itse, joka teki päätöksen ja toimi sen mukaisesti. Hänellä on nyt ollut vaikeuksia välilevynsä kanssa eikä pystynyt ajamaan autoa, joten vein hänet kotiin ja Jussi esitteli asuntonsa.

Lauantaina mentiin sitten Saramäkeen tapaamaan vankia työkaverin kanssa. Veimme hänen maal-
lisen omaisuutensa sinne, vaatteita pääasiassa. Ensimmäisenä hän kiitti, että tulimme, että edes
joku uskoo häneen, kun ei itsekään aina oikein usko. Hän oli tehnyt päätöksen toipua päihderiip-
puvuudesta, koska ei saa enää mitään siitä elämästä, mitä on viime vuodet viettänyt. Hän on aloittanut lukion loppuunsuorittamisen ja aikoo vapauduttuaan kouluttautua ammatillisesti. Jotta
kaikki sujuisi hyvin ja hän saisi riitävästi tukea käymme neljän viikon välein hänen luonaan. Olemme
aloittaneet oman kotiuttamiskoulutuksen jo nyt, vaikka vapautumiseen on vielä paljon aikaa.
Tähän pätee se mikä kaikkeen päihdehoitotyöhön, apua on annettava silloin kun sitä tarvitaan, eikä silloin kun se sopii työvuorolistaan. Mehän emme suurinta työtä tee, vaan hän, joka päihriippu-
vuudesta on toipumassa.

Matkalta sotatantantereelle ja matkalle Saramäkeen

Paluu arkeen EU:n jäsenmaan Kroatian matkan jälkeen on tapahtunut ja odotan matkaa Saramäkeen
Turun vankilaan. Titon kuoltua 90-luvun alussa syttyi silloisessa Jugoslaviassa sisällissota. Serbit ja silloinen Jugoslavian armeija halusivat vallanhalussaan kukistaa Kroatian ja muidenkin itsenäistymis-
pyrkimykset. Dubrovnikin alue eristettiin katkaisemalla sähkön ja veden saanti pitkäksi aikaa ja pommitukset tekivät hurjaa jälkeä. Ostin matkalta kaksi valokuvateosta, toinen Dubrovnikin sodasta
ja toinen koko Jugoslavian sodasta, joka kesti esimerkiksi Bosnia-Herzegovinassa useita vuosia, kun Kroatia pääsi puolellatoista vuodella. Monien eri Balkanin kansojen muslimit joutuivat vainon kohteeksi sodan aikana ja heitä saapui pakolaisina Suomeenkin serbien puhdistustoimien alta.

Edelliset asiat kaivoivat mieltä erityisesti Bosnia-Herzegovinan Mostariin suuntautuneella matkalla.
Siitä tuhottiin sodan aikana 60 % ja pääkadusta 90 %. Suomen ollessa viimeksi sodassa Karjala evakuoitiin ja lapsia lähetettiin runsaasti sotalapsiksi Ruotsiin.Osa jäi sinne lopullisesti osa palasi takaisin Suomeen. Jonkun verran on tutkittu sodasta johtuneita traumoja, mitä näille ihmisille seurasi samoin kuin juurettomuutta, vaikka maantieteellinen matka oli lyhyt ja kulttuuri lähes samankaltainen. Uskoisin, että psyykkisten häiriöiden määrä on suurempi kuin ei-karjalaisten suomalaisten lasten vastaava. Millaista oli sotatraumojen hoito silloin? Tuskinpa minkäänlaista. Entäpä, kun ihmiset tulevat täysin toisenlaisesta kulttuurista ja uskonnosta kauaksi kotoa vainon
takia pakolaisiksi? Täällä puhutaan aina kotouttamisesta. Koskaan en ole kuullut sotatraumojen hoidosta näillä pakolaisilla. Näitä pohdiskelin Mostarissa ja aloin ymmärtää tätä taustaa vasten niitä
väkivaltaisuuksia, joita balkanilaisten kansojen pakolaiset ovat tehneet. En hyväksy väkivaltaa missään muodossa, mutta tämä selittää asioita ja antaa perspektiiviä toiminnalle, kun kieli, kulttuuri ja uskontokin ovat erottavia tekijöitä kantaväestöstä eikä mieltä ole hoidettu ollenkaan. Miten nämä ihmiset selviävät vankilassa kärsiessään rikoksistaan tuomittuja rangaistuksia?

Aasinsillan kautta Saramäkeen tai Sarajevoon kuteen asiakkaani Turun vankilaa joskus nimittävät.
Menen lauantaina työkaverini kanssa tapaamaan erästä vankia Saramäkeen, hän on myöskin
asiakkaani ja kärsii päihderiippuvuus nimisestä sairaudesta. Hän on yrittänyt monesti irti päihteistä,
mutta kovin huonoin tuloksin. Hänellä on halua toipumiseen, mutta välineet ovat hukassa ja hän
on sanonut, ettei yksin pysty elämänmuutokseen. Tarkoituksemme on kulkea hänen rinnallaan ja käydä  noin kuukauden välein hänen luonaan suunnitellen myös vapautumisen jälkeistä elämää
raittiina rakentaen rauhassa tukiverkkoja ja vertaistukea. Tarjoamme hänelle väliaikaisen asunnon vankilan jälkeen ja olemme vastassa hänen vapautuessaan. Hän on tehnyt toipumiseen tähtäävää
työtä vankilassa, aloittanut opiskelun saadakseen lukion suoritetuksi. Jos tämä toiminta auttaa saa-
maan ihmisen elämä oikeille raiteille, tulemme ottamaan tämän ohjelmaan jatkossakin. Vankilan päihdetyöntekijä on myös mukana kuviossamme.

Kaikesta syrjässä ja ulkopuolella

"Ajattelin, jos voisin tulla Turvatupaan. Nyt oon menoss lopettamaan kokonaan yhden lääkkeen. Tulee olemaan tosi pahat oltavat. Oon jättänyt kaikki vanhat "tuttavat"."

"Mulla on meinaan aidosti tarkoitus alottaa täysin uus elämä ja tuo kaikki vanha paska! Ja on tosi hienoa huomata että on ihmisiä ketkä ovat valmiita tukemaan mua sataprosenttisesti! Koska se on
kylmä tosiasia että yksin en siihen pysty....... En halua enää olla noiden tiettyjen ihmisten kanssa missään tekemisissä!"


Nämä ovat suoria lainauksia niistä kirjeistä, joita olen saanut kesälomani jälkeen, osasta niistä.
Ne ovat kirjeitä ihmisiltä, jotka kustannustehokas ja kannustava sosiaali- ja päihdehuolto on hy-
lännyt ja heittänyt sivuun, koska he ovat toivottomia tapauksia. He ovat saaneet oikeuden yh-
teiskuntamme kustantamaan saattohoitoon, korvaushoitoon ja ajan myötä sen kuningaslajiin,
ylläpitohoitoon. He ovat saaneet halvimman hoidon ja jos he ilmoittavat haluavansa lopettaa
moisen kusetuksen, heille ilmoitetaan, etteivät he pysty siihen, sen sijaan annosta voitaisiin
nostaa. Tämä on nimeltään motivointia. He tulevat myöskin saamaan halvimman hautauksen,
polttohautauksen, yhteiskunnan kustannuksella tietenkin. Hoito on auttanut, on yksi narkkari
vähemmän ja hän ei varmasti ala käyttää uudelleen.


Minuun teki suuren vaikutuksen, kun Miska kertoi Rehapissa, että uusi potilas otetaan samalla tavalla
vastaan halaten, oli hänellä sitten kuset ja paskat housussa tai vastasilitetty puku päällä.


Mitä me opimme tästä?  Emme yhtään mitään.

Matkalta, ei suinkaan Alabamaan, vaan Minnesotaan

Olimme tänään käymässä työ- ja yhteistyöporukan kanssa tutustumassa juoppohoitolaan Naan-
talin Rymättylässä eli Rehapissa hienosti sanottuna. Meitä oli kaikkiaan 16 innokasta ja tiedon-
janoista toipujaa, läheistä, ammattilaista, opiskelijaa ja muuten vaan kiinnostunutta, joilla kai-
killa oli jonkinlaisena yhteisenä nimittäjänä Turvatupa. Meitä olisi ollut tasan 20, mutta kaksi oli
koulussa ja kaksi sairaana. Jälleen sain ilokseni hämmästellä kiinnostusta asiaan. Ns. vanhan Turvatuvan aikaan mukana olisi ollut tasan 5, eli ne, jotka olivat töissä. Mepä teemmekin työ-
tämme sydämmellämme ja 11 tuli mukaan, vaikka ei ollut työvuoro. Kaukaisin tulija tuli Ylä-
neeltä mopoautolla, vain tätä tarkoitusta varten. Siinä vaaditaan aikamoista sydämen paloa, kiitos Kari.

Tiesin ennestään hoidosta melkoisesti, Rymättylässä huomasin, että aukkojakin oli, jotka nyt
tulivat täytettyä. On ollut joitakin asioita, jotka ovat olleet hiukan hämäriä, vaikka olenkin ollut
jäljillä varsin hyvin. Olen pitänyt alkoholismia sairautena jo pitkään, mutta vasta nyt tiedän tarkasti
millainen sairaus ja aivokemialliset yhteydet mukaan lukien. Usein puheissa päihdekuntoutuksesta
liian suuren huomion vie potilaan motivaatio. Nyt ymmärsin, ettei se ole välttämätöntä, riittää,
että on ylipäätään suostuvainen tulemaan hoitoon ja siinä on selvä ero. Halu aloittaa toipumisen tie
tulee ensimmäisen viikon kuluttua, jos on tullakseen ja sehän on päihdeterapeuttien tehtävä.

Tajusin myös yhden päihdepoliittisen harhan ja kusetuksen Miska Mikkosen esityksen aikana.
Joskus parikymmentä vuotta sitten tuli päihdepoliittiseen keskusteluun ihmesana kaksoisdiag-
noosi, ihmettelin sitä silloin ja tähän päivään asti. Enää en ihmettele, sehän tarkoittaa päihdyttävää
ainetta käyttävää ihmistä, jolle tulee psyykkisiä oireita ja niitähän takuulla tulee, kun riippuvuu-
teen sairastunut jatkaa käyttämistä. Ei ole mitään järkeä antaa tällaiselle henkilölle pkv-lääk-
keitä, jollei hän lopeta päihteiden käyttöä, siitä kaikki lähtee. Samanlainen toipumisenestäjä
on nykyinen korvaushoito. Ne eivät vain estä toipumista, vaan antavat hyvän syyn jatkaa käyt-
töä, jolloin toipuminen on mahdotonta.Kun päihderiippuvainen on käyttöaikanaan valehteleva ja kusettava ja manipuloiva paskiainen, yhteiskunta päätti antaa takaisin ja tehdä toipumisentiel-
le pääsemisen lähes mahdottomaksi.

4-5 viikon intensiivijakso Rymättylässä maksaa n. 6600 e, johon sisältyy 11 kk:n jatkohoito-
ryhmät ja viikon intervallijakso. Miska kertoi toipuneiden määrän olevan sisäänkijoituksista n. 65-70 %. Jossakin olen nähnyt prosentteja jotka ovat yli 90. Tämä on arvailua, mutta uskon tämän prosentin koskevan hoidon loppuunsaattaneita. Pidän Minnesotahoidon hintaa hyvin kohtuullisena, jopa halpana. Kaiken lisäksi tähän kuuluu myös läheisten viikonloppu.  

Haistakoon veen, jos joku perkele puuttuu mun juomiseen II (edelleen Martti Syrjän kynästä)

Nykyisin saa lähes päivittäin lukea huonoja uutisia taloustilanteesta, miten kaikkea mahdollista kiristetään, säästetään ja leikataa. Jostakin kumman syystä tämä ei koske turkulaista päihderiippuvaisten  kuntoutushoitoon lähettämistä, rahaa syydetään ovista ja ikkunoista ilman minkäänlaista vastuuntuntoa tai järjenhiventä, tietämättä tuon taivaallista päihdesairauden hoidosta tai luonteesta. Turulla tuntuu olevan varaa hoitaa päihderiippuvuutta laastarilla, hoidetaan oiretta, ei syytä.

Edellinen kaipaa lihaa luiden ympärille, niinpä kerron pari esimerkkiä tämän vuoden puolelta. Kutsun ensimmäistä Ramiksi. Hän oli päässyt hyvin raittiuden ja toipumisen alkuun reilun puolentoistavuoden raittiuden kautta. Vertaisryhmä ja työ vahvistivat puhtautta ja toipumista, suhteet sukulaisiin ja ystäviin olivat myöskin hyvällä tolalla. Kaikki näytti olevan hyvin kunnes jotakin tapahtui kesällä ja se käänsi elämän vanhoille raiteille, käyttämään aineita. Hän pääsi pikaisesti kuntoutusyhteisöön........kolmeksi viikoksi, koska Turku ei maksanut enempää.Vaikka hän oli näyttänyt motivaationsa ja kykynsä toipumiseen raittiutensa aikana, sille ei nyt laitettu mitään painoa, vaan laitettiin laastari katkenneeseen koipeen. Hänen kohdallaan hoidettiin oiretta, ei syytä, vaikka ennuste oli hyvä pitkä hoitojakso perusteltu. Päihderiippuvuuden sairausluonne oli jäänyt ymmärtämättä.
Toinen henkilö, Taisto-Oskari pääsi katkaisuhoitoon odottamaan kuntoutushoitopäätöstä, koska takana oli jonkinmoinen juomaputki. Sieltä hän joutui odottamaan päihdetiimin päätöstä palveluasumiseen, koska Turku ei maksanut odotusta katkolla, vaikka kuntoutusyksikössä olisi ollut tilaa, eli asia jäi kiinni päihdetiimin kokoontumisesta. Juominen alkoi heti katkon jälkeen, eli hukkaan menivät niin katkon kuin palveluasumisenkin maksut. Miksi? Siksi, koska päihdetiimi kokoontuu parin viikon välein eikä tarpeen mukaan. Muiden sairauksien hoidossa on hoitotakuu, päihderiippuvuuden ei. Päihdetiimin palaverissa asiakas on yksin asiansa kanssa, jos oma sosiaalityöntekijä on ilmoittanut hänet sinne tulevaksi. Päihdetiimiin ei kuulu katkon tms. edustajaa, joka voisi olla asiakkaan asialla. Oma sosiaalityöntekijä esittelee asian ja hänkin on pahimmassa tapauksessa nähnyt asiakkaan kerran, kun on tehty asiakassuunnitelma. Muut ovat virkamiehiä, jotka eivät tunne asiakasta, vain hänen paperinsa, jos niitäkään. Missä on asiakkaan tunteva ystävä tai omainen, vertainen tai kokemusasiantuntija, asiakkaan luottohenkilö? Poissa paikalta. Ihmisen ollessa kurjassa jamassa, hän tarvitsee tukea, vertaisen, joka puhuu samaa kieltä. Päihdetiimi toimii siis lähinnä itseään varten, että lain kirjain tulee täytetyksi, ei asiakkaan hyväksi, ei sitä varten, että asiakas pääsisi hoitoon, kun hän on suostuvainen ja/tai motivoitunut siihen, eikä silloin kun se päihdetiimille on soveliasta.

Edellisillä asioilla on suora vaikutus toipumistuloksiin. Nykyisellä menolla edesautetaa päihteidenkäyttöä kuten myös sillä, että hoitoonhakeutuminen on tehty äärimmäisen vaivalloiseksi ja monimutkaiseksi, 3000 m esteiksi tuplakorkeilla esteillä, ja samalla laitetaan turhiin hoitoihin jumalattoman paljon rahaa. On olemassa myös vaihtoehtoinen hoitomalli: Minnesotahoito, mitä annetaan mm. Rymättylässä ja Lapualla. Sinne mennään joustavasti nonstop periaatteella, pääsyvaatimuksena vain suostumus mennä hoitoon. Tulokset koko hoidon läpikäyneillä on loistavia, jossakin lähellä 90 %, muistaakseni. Siellä kerrotaan heti aluksi, miksi minä juon, en siksi että olisin alkoholisti, vaan koska olen alkoholisti siksi juon, ja että hän on sairastunut alkoholismi nimiseen sairauteen, josta voi toipua täydellisesti..

Uusia haasteita ja uuden odotusta

Alkuviikko on ollut täynnä tapahtumia, sanoisin, että reppu on nyt täynnä rusinoita, joita kelpaa
mutustaa. Amkin hankkeen peruunnuttua meistä johtuvista syistä. Hakemukseen olisi tullut sen verran ristiriitaisuutta hoidollisen näkemyksemme kanssa, että näimme parhaaksi luopua hakemuksesta. Li-
säksi aika hakemuksen tekemiseen oli aivan liian lyhyt ja kirkas tavoite puuttui, se oli vielä pilviverhon peitossa eikä tuulta tullut, joka olisi puhaltanut pilvet pois. Mutta.......ei hätä ole tämännäköinen.

Sunnuntai-iltana sain sähköpostia A-killan kautta Yhteisöhoidon ohjaajakoulutuksesta. Koulutus kes-
tää vuoden 2016 loppuun. Koulutuksen järjestää Yhteisöakatemia Jyväskylässä. Se koostuu 11 kahden päivän koulutuksesta. Asia itsessään on kiinnostanut pitkään ja tässä ne ovat sopivan väljässä tah-
dissa, 5 koulutuskertaa vuodessa. Emmehän me varsinaiseen yhteisöhoitoon ole siirtymässä, mutta
uskon siinä olevan osioita, mitkä sopivat Turvatuvan systeemeihin ja ovat siihen sovellettavissa.
Hieno asia on, että Turvis maksaa koulutukseni, sekin todistaa, että aiomme pystyssä vielä 50 vuoden päästäkin. Uusia näkemyksiä hoitokäytäntöihin tarvitaan, kun tehdään päihdetyötä. Uskon vahvasti,
että vertaisuus ja yhteisöllisyys ovat sitä ja vielä ripaus jotakin meistä itsestämme.

Asiassa on kuitenkin eräs mutka, joka on suoristettava. Minut on ensin hyväksyttävä koulutukseen.
Hakemuksen olen jättänyt, nyt vaan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja pitkä liuta toivomusmerk-
kejä perään.

Aina uuteen lauluun aukee lamaantuneet huulet ilma kantaa jälleen uutta sävelmää (J. Leskinen)

Kesäloman jälkeen ajatukset ovat tuoreempia ja innostavampia kuin ennen, ne vanhatkin, kun on
tullut lomallisen verran välimatkaa ja näkökulman muutoksia. Kun siihen lisätään uusia tuulia ja niiden mukana tulleita uusia toimijoita on tämä hetki käsillä.

Viime viikolla oli ohjelmassani KoKeNettiä, Vertaisohjaus-hanketta ja tällä viikolla kokoonnuimme,
me kokemusasiantuntijat, Järvenpään Diakoniaopistolle kuuntelemaan Petri Karoskoskea, Hanna-
Leena Hurria ja Outi Hietalaa kokemuksellisuuden ympärille. Olin siellä kokemusasiantuntija ja Ko-
KoA:n Turun seudun toisen aluevastaavan Juuso Muukkosen kanssa. Päät oivat täynnä ajatuksia aluetoiminnasta ja kaikesta kokemuksellisuudesta. Huomenna puidaan taas Vertaisohjaus-hanketta.

Minuun otti tänään sähköpostilla yhteyttä toipuja, joka löysi toipumisentien viisi vuotta sitten La-
puan Minnesotahoidosta. Hän on koulutukseltaan meribiologian alan tohtori ja toiminut lähinnä opettajana. Hän on ollut huolestunut alkoholismin hoidoista Suomessa ja sen huonosta tilasta. Hän
on toiminut paljon EU-projekteissa ja tuntee ne kiemurat. Hän oli tutustunut kirjoituksiini Turun
Sanomissa ja halusi tarjota taitojaan käyttöömme. Pyysin hänet, ja onneksi hänelle sopi, huomi-
seen hankepalaveriin. Olen vieläkin häkeltynyt ja otettu siitä, että kirjoitukseni eivät ole kaikuneet
kuuroille korville ja silmille. Parhaimmillaan vertaisuus ja kokemuksellisuus on juuri tällaista, avointa
ja vilpitöntä yhteen hiileen puhaltamista, jossa ei ole merkitystä sillä ketkä ovat mukana, vaan
miksi ja minkä eteen tehdään töitä vapaaehtoisesti ja sydämmellä. Olen todella ylpeä, että saan olla
tässä mukana ja toivon, että pystyn pysymään nöyränä asiallemme, vaikka tekisikin välillä mieli röyhistää rintaa.

Minnesavonkin puolelta on kuulunut hienoja asioita. Antti Loimalahti oli löytänyt Sonkajärven Aittokoskelta upean kiinteistön, 30-luvulla rakennetun vanhainkotina toimineen rakennuksen, joka
on kaikintavoin sopiva tarkoitukseen, eikä kalliskaan. Innostus ja hämmennys vaihtelevat päivittäin.
Jos edes puolet kaikista näistä jutuista toteutuu, paljon on menty eteenpäin. Sitäpaitsi......jätin
ainakin kolmanneksen kertomatta, täytyyhän seuraavaankin sepustukseen jotakin juuriainetta
jättää.

Loma loppuu, kalenteri täyttyy, on aika soittaa sinfonia

Loma on nyt loppu, työt alkaa ylihuomenna. Tänään oli Suomen ensimmäinen Mad Pride kulkue
Turussa. Väkeä oli kohtalaisen paljon ja tapahtuma oli lämminhenkinen. Teemana olivat mielenterveyskuntoutujien oikeudet ja yhteiskunnallisen keskustelun lisääminen koskien mielen-
terveysasioita. Hullut marssivat järjestäytyneesti ja huusivat iskulauseita hullun lailla. Kulkue päätyi kaupungintalolle, jossa kuultiin pari puhetta, enemmällekin olisi ollut aikaa. Valtuutettuja oli kokonaista kolme kappaletta, josta heille lämmin kiitos. Pohdiskelin kuunnellessani, miksi ei enempää, löysin
kaksi käypää syytä. Mielenterveyskuntoutujat eivät yleensä istu isojen yhtiöiden hallintoneuvostoissa eivätkä omista esimerkiksi rakennusliikkeitä, heistä ei ole taloudellista hyötyä poliitikoille. Toinen on leimautumisen pelko, ettei vahingossakaan luulla hullujen kaveriksi tai peräti hiukan hulluksi tai
muuten vialliseksi. Päätöksethän ovat välillä sellaisia, ettei niitä selväjärkiseten tekemiksi helposti
voi uskoa. Niin tosiaan, on vielä kolmaskin peruste. Päättäjän nordunluutornista on liian pitkä
matka tavallisen kansan pariin, kun on niin kuumaki ja tulee niin hikiki On siinä iso vaarakin, jos
kuuntelee mielenterveyspalveluiden asiakkaita, voi joutua tekemään potilaita auttavia päätöksiä.
Se taas voi johtaa sellaisiin kauheuksiin, kuin toriparkin ja muiden vastaavien suunnitelmien hidas-
tumisen tai lykkääntymisen. Jouduin myös syömään sanani kulkueen takia. Kun Turun turhin ja ty-
perin rakennelma Pennisilta avattiin, vannoin etten ikinä astu jalallani tälle rahan hautausmaalle,
mutta......... Joskus joutuu isolle kalalle antamaan siimaa paljonkin, ettei se katkaise sitä ja karkaa. Tämä
oli sellainen tilanne.

Kalenteria katsoessani huomasin jo elokuuhun tulleen useita tärkeitä palavereja, koulutuksia ja muuta
vastaavaa. Keskiviikkona on alkupalaveri AMK:n hankkeen tiimoilta, mikä panostaa vertaisuuden rooliin.
Sinne menen sekä Turvatuvan että A-killan joukoissa. Heti seuraavana päivänä torstaina piäkaapunti
ottaa mualaespoejjan avosylin vastaan KoKeNetin merkeissä, joka sisältää varsinaisen työnohjauksen
ja koulutuksen jälkeen yhteistyökuvioiden suunnittelua KoKoA: puheenjohtajan Micke Söderströmin
kanssa. 19.8. KoKoA järjestää ohjelmaa koko päiväksi Järvenpään seurakuntaopistolla ja siitä viikon päästä pohditaan Ratamossa , mitä jäi käteen kevään ADHD-seminaarista, vai jäikö mitään. Kai sitä varsinaiseen leipätyöhönkin tarvitsee keskittyä. Täytyy siis ennen alkua laittaa jarruja päälle eikä luvata tehdä liikaa tai pian on hullu kuin pullosta tullut. Mistähän tuokin sanonta on saanut alkunsa?

PS. Jäi toki muistokin Mad Pride-kulkueesta, T-paita komeilla teksteillä. Sitä tulen kantamaan
ylpeänä, onhan se osa itseäni.

Korvaushoito - päihdehoidon onni ja autuus vai asiakkaan heitteillejättö?

Työssäni olen viime aikoina törmännyt muutamaan addiktiin, jotka ovat opioidikorvaushoidossa ja haluaisivat päihdekuntoutukseen. Otin asioista selvää ja kävi ilmi, ettei korvaushoidossa oleva ihminen voi, käytännössä, päästä päihdekuntoutukseen, vaikka haluaisi kaikista päihteistä eroon, myös korvaus-
lääkkeestä. Sama koskee, pääsääntöisesti, NA-toimintaa, tosin ei kaikkia ryhmiä. Otan esimerkin. Henkilö, joka on käyttänyt suonensisäisiä huumeita ja kaikkea mahdollista muutakin parikymmentä vuotta on ollut korvaushoidon ajan piikittämättä itseään. Oheiskäyttöä hänellä kuitenkin on, mutta hän haluaisi kaikista päihteistä eroon pitkän kuntoutushoidon avulla, koska ei siihen omin voimin pysty. Näen, että korvaushoidosta on ollut se hyöty, mikä tarvitaan. Motivaatio on herännyt. Intuitioni sanoo, että nimenomaan tällaisessa tilanteessa pitkästä kuntoutushoidosta on iso hyöty, varsinkin, kun henkilöllä ei ole kuntoutushoitojaksoja joka sormelle.

Laki sanoo käsittääkseni sen suuntaisesti, että kansalainen on oikeutettu riittävään hoitoon. Tämähän tarkoittaa, ettei välttämättä mihinkään, jollei päihderaati niin suo, riippumatta asiakkaan todellisesta motivaatiosta. Se, että on esim. pieniä lapsia ei tarkoita samaa kuin motivaatio. Silloin on mahduttava siihen putkeen, jossa ovat jatkuvana putkena katkot, päihdepoliklinikat, päihteetön aika ennen kuntoutusta, johon menee vähintään pari kolme kuukautta, jos päihderaati suo. Onko asiakas tämän raadin kuultavana? Ei. Ketkä määrittävät asiakkaan hoitomotivaation? Henkilöt, joista ei välttämättä kukaan ole tekemisissä asiakkaan kanssa säännöllisesti. Käyttävän addiktin motivaatio ei nouse päivä päivältä, kuten raati luulee. Olen joskus yrittänyt vaikuttaa asiakkaan hoitoonpääsyyn, muutamaan vuoteen en ole viitsinyt, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Olen väärällä puolella, pyrin ajattelemaan asiakkaan näkökulmasta toimimalla hänen tukihenkilönään. Tämä on kaikkein pahinta rahan hukkaanheittämistä. Hoitoon lähetetään sopivimpia ihmisiä ei motivoituneimpia.

Olen pohtinut myös sitä, tietääkö korvaushoidon aloittava asiakas varmasti, että silloin häneltä sulkeutuvat kuntoutushoidon ja monet muutkin ovet. En tiedä, mutta uskallan epäillä ettei tiedä. Moni asiakkaani on puhunut korvaushoitoon pääsystä kuin sateenkaaren päästä löydettävästä aarrearkusta. He puhuvat siitä vaihtoehtona toipumisen tielle ja päihteettömään, puhtaaseen elämään pääsylle kuin se olisi päävoitto arpajaisissa. Mielestäni tämä on ihmisten heitteillejättöä, koska se tekee mahdottomaksi todellisen toipumisen päihderiippuvuudesta. Jollei täytä korvaushoidon sääntöjä, addikti tipahtaa ylläpitohoitoon, jossa ei ole edes paperilla toipumiseen tähtääviä tavoitteita. Addikti hakee käytölleen kaikki mahdolliset porsaanreiät ja kiertotiet, ettei joutuisi löytämään pohjaansa. Hänelle korvaushoito on kaikkien aikojen suurin jackpot. Häpeän yhteiskuntaa, joka mahdollistaa tämän ja vielä edesauttaa päätöksillään sitä.

Tiiliä on iso määrä jalkojeni juurella
             Mitä niillä tekisin?

Ethän tee, niinkuin minä tein -
muurasin huikean kiviröykkiön
turvakseni, ilman ainuttakaan
        aukkoa ulkomaailmalle.

Eiliselle en voi mitään, huomista
         en voi käyttää tänään.

Yritän keskittyä tähän hetkeen -
       oikea taloni kyllä valmistuu
                   aikanaan.


Kirre 211008  (Työn alla uusi elämä, Salon A-klinikan runoryhmä)

 

  

60 vuotta elämää sieltä sun täältä ja vähän väliltäkin

Ryhdyin viikonloppuna muistelemaan mennyttä 60 vuotta, onhan se toki helpompaa kuin tulevan
60 vuoden muistelu, siksi valitsin tämän Times-kirjasimenkin. Sehän tarkoittaa suurinpiirtein, että viimeinen vartti on menossa, tosin se voi olla paras tähän mennessä.

Asioiden merkitykset ja painotukset koko elämälle ovat mielenkiintoisia ja yllätyksellisiä, esimer-
kiksi niiden ajallisella kestolla ei ole paljonkaan vaikutusta painoarvoon elämässä. Elämäni ensim-
mäiset 19 vuotta elin Savossa ja silti se ei lähde pois, vaikka olen lähtenyt sieltä 1973. Aina kuitenkin
palaan sinne kerta toisensa jälkeen ja tunnen kuuluvani sinne enemmän kuin koskaan. Tunnen itseni
enemmän savolaiseksi kuin suomalaiseksi. Monista tilastoista olen lukenut, että savolaisilla on enem-
män mielenterveysongelmia kuin muilla suomalaisilla, mutta johtuuko se savolaisista itsestään tai
savolaisuudesta. Ehkäpä se johtuukin siitä, että meikäläiset eivät halua mennä ahtaisiin muotteihin,
joissa ei suvaita erilaisuutta.

Olen aina pitänyt tarinoista ja tarinankertojista ja miten he kertovat tarinansa. Jo lapsena tykkäsin
kuunnella äijien juttuja elämän varrelta. Useimmiten he olivat kädentaitajia kuten sahuri Sakari, Siimennon Saku ja puuseppä Tane. Heidän tapansa kertoa tavallisiakin tarinoita oli aina seikkailu.
Ne olivat niitä miesten juttuja, joita kuunnellessa tunsi olevansa itsekin aikamies.Kaikissa niissä oli yhteistä, että niissä puhui eletty elämä. Nämä olivat ehkä syynä, miksi pyrin opiskelemaan kirjal-
lisuustiedettä, halusin tarinankertojaksi. Sellaiseksi ei kuitenkaan voi tulla, jollei ole elänyt oikeaa
elämää vastoinkäymisineen kaikkineen. Puultahan se alkoi maistua, kun ei ollut mistä kertoa.

Kuinka ollakaan, saavuin tarinoiden paratiisiin, kun pääsin Turvatupaan juoppojen vahdiksi. Mi-
nulle avautui täysin uusi maailma, juoppojen, hullujen ja rikollisten parissa. Ei sillä ole merkitystä,
ovatko tarinat totta vai keksittyä, vaan miten ne kerrotaan. Sivutuotteena opin ymmärtämään
näiden ihmisten elämänkiemuroita. Yhden ohjeen sain ennen ensimmäistä työvuoroa nykyisen
toiminnanjohtajan isältä Ekiltä. Pahin loukkaus, minkä toipuvalle alkoholistille voit sanoa on , että väität selvää ihmistä päihtyneeksi. Tämä sääntö pätee edelleenkin ja toteutan sitä poikkeuksetta. Toisen
tärkeän opin sain kun Turun päihdetoimiston päällikkö Raila Haaranen opasti minut harjoittelu-
jaksollani työryhmätoimintaan. Kolmas kulmakivi on ollut kokemusasiantuntijatoimintaan ja
vertaistyöhön mukaan pääseminen.

Ne mitkä eniten ovat antaneet ovat kuitenkin olleet ne vaikeimmat ja paskimmat vaiheet elämässä.
Koko ammatti-identiteetti ja pohja murtui, kun ymmärsin, etten ollut tajunnut lähisukulaisen
alkoholismia, vaikka minun ammattilaisena olisi pitänyt ymmärtää. Myöhemmin olen ymmärtänyt,
että siitä alkoi kasvu ja kehittyminen ja se oli varsinainen lottovoitto ja onnenpotku yhtäaikaa. Vaa-
dittiin kuitenkin oma masennukseni ja pohja oli löytynyt. Siitä ylös pääseminen oli kuitenkin
se mikä avasi silmäni ja tien vertaisuuteen. Toisaalta perheeni joutui kärsimään suon mudassa
rämpimisestäni, koska kaikki pyörii silloin oman navan ja napanöyhdän ympärillä ja sisällä. Sitä
sovitan edelleen, koska he sietävät minua edelleen.

Minulle työhön liittyvät asiat ovat olleet aina helppoja siten, että olen ollut aina koko sydämestäni mukana. Siihen liittyy myös se kovin paikka, mikä on ollut. Kun toissa talvena eräs asukas tappoi
työpaikallani toisen asukkaan ja jouduin uloskirjoittamaan asukkaan, joka yritti estää tapahtunutta
ja auttaa uhria. Hän oli päihtyneenä paikalla ja asuminen loppui sen takia. Nämä olivat erillisiä
asioita, mutta se tuntui suurelta vääryydeltä silloin ja tuntuu edelleenkin. Hän ei ole enää asiak-
kaani, mutta varmaan aina ystäviä olemme. Voitin siis taas.

Sanat oikealla hetkellä kantaa elämään (Työn alla: Uusi elämä)

Tänään pidettiin töissä työmaakokous, jonka aihe oli suuri jopa suuren suuri: Turvatuvan hoi-
dolliset muodot ja käytännöt nyt ja tulevaisuudessa. Meitä oli paikalla 6 toipujaa, 3 läheistä ja 2
tavista.

Osa tuli vain tätä tarkoitusta varten työmaalle, vapaa-aikanaan, koska piti asiaa tärkeänä. Muistan,
kun joskus järjestettiin vastaavia ns. vanhaan aikaan, ei paikalle ilmaantunut kuin ne jotka juuri sil-
loin olivat työvuorossa, eikä kenelläkään ollut muuta sanottavaa kuin että voileivät olivat hyviä
(ne olivat todella hyviä). Uusia ehdotuksia minkään suhteen ei tullut, odotettiin vain palaverin lop-
pumista. Eiväthän nämä sanat mairittele ketään, vaikka parilla kolmella meistä oli samansuuntai-
sia ajatuksia kuin nykyisessä toiminnassamme.

Oikeastaan ja aivan rehellisesti sanottuna meille oli onnenpotku, ettei meidän palveluasumistamme
hyväksytty kilpailutuksessa. Jouduimme pohtimaan, mikä on todella tärkeintä ja puhtainta ydintä.
Uskon, että olemme pian siellä, kokemuksen ja vertaisuuden voima on näyttämässä kaiken voimansa.
Into, riemu ja itsensä likoonlaittamisen halu, mikä suorastaan pursui kokoontumisessamme, että
teemme tätä yhdessä tukien ja rinnalla kulkien niiden kanssa, jotka haluavat elämälleen uuden alun.
Yhteishenki oli todellista, puhuimme vain asiaa, henkilökohtaisuuksiin ei menty, vaikka se olisi ollut
enemmän kuin odotettavaa muutamien vaikeiden asioiden takia. Näimme tärkeänä, että toimimme tiiminä ja parannamme tiedonkulkua, jotta asiat voidaan hoitaa riippumatta siitä, kuka on työvuorossa. Saim-
selvitettyä myö muutamia tärkeitä valtasuhteisiin liittyviä asioita, kuka päättää milloinkin, jos joku
on lomalla tai poissa. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että päihteiden käyttö päättää asumisen aina,
kerrasta ja ,että vertaisuuden kautta annamme mahdollisuuden toipumisen tielle, rinnalla kulkien.
Päätimme lopettaa sooloilun päätöksenteossa ja pyritään aina kun mahdollista kysymään toisen
työntekijän mielipidettä, työskennellä työryhmänä enemmän kuin ennen.

En olisi ikinä voinut kuvitella näin hedelmällistä ja virikkeistä palaveria. Tästä on hyvä jatkaa eteen-
päin valitsemallamme tiellä. Me taidetaan olla aika erinomaisia. Aivan erityiset kiitokset rakenta-
vuudesta ja yhteistyökyvystä ja taidosta haluan antaa Miialle, Anskulle ja Jyrille. Kiitos.

 

Alkoholismin kuvauksia rocklyriikassa ennen toipumista ja sen jälkeen

Tästä aiheesta kuvittelin kirjoittavani eilen, mutta oli tärkeämpää kirjoittaa muutama sana Etna-koi-
ran poismenon jättämistä ajatuksista. Siilinjärven matkallani kuunnellessani Eppujen Jackpot cd-
boxia havahduin kuulemaan miten varhaisessa vaiheessa heidän teksteissää käsitellään alkoholismia
paljon ennen Martin toipumista. Mieleeni tulevat Ari Terävän ja Jukka Oksasen luennot Motivoivan
työmenetelmän koulutuksessa. Kieltovaihe, epäröinti, onko minussa vikaa, ongelman myöntäminen,
avun hakeminen, yritys lopettaa juominen, retkahdus, avun hakemista, nöyrtyminen, toipuminen.
Ari ja Jukka käyttivät tietenkin eri sanoja, mutta samasta asiasta puhumme.

Heräsin reunalta kuilun
pohjattoman pimeän
löysin viereltäni huilun
jääkylmän sileän
ensaanut ääntä aikaan
putosin pahaan taikaan.

Mä lensin kauan
mä lensin maailmaan
josta tiennyt en
muuta kuin että vajosin
ikuisesti pimeässä
elin itseäni syleillen
elin yhä uudestaan
ja uudestaan.
Alkoholisti on kääriytynyt omaan surkeuteensa , yksinäisyyteensä ja itsesääliinsä. Herääminen on tässä kovin kaukana, on huonoa tuuria ja muut ihmiset vittuilevat. Näkökulma on kuitenkin toipumista täynnä, minä pystyy jo katsomaan taaksepäin vaikka epäröikin vielä. Ymmärrän hyvin ettei Paha taika ole
ollut soittolistojen kärjessä jo tilityksellisyytensä takia. Sen sijaan En saa mielestä sinua on hyvinkin ollut ja siinähän on mukana alkoholistin syyt juomiseen ja ajatusrakennelma syy-seuraussuhteineen kirkkaana
esillä. Kuvauksessa tulee esille hienosti myös elämänkumppanin rooli ja voimattomuus.
Miksi lähdit pois, nyt liikaa juon
selviänkö koskaan yli tuon
Krapulassako makaisin, ajatusta siedä en
entä tuletko takaisin, sitä tiedä en

Muistot rumenee, kurkkua kuristaa
silmät sumenee, kyynel tipahtaa
Sanat jotka sanoit vois vettä vaikka kivestä puristaa
sanonut et kukkasin, siksi korkin hukkasin.
Onhan siinä myös sopivasti itsesääliä omasta huonoudesta, muttei mitään itua, että voisi itse muuttaa
elämäänsä mitenkään. Pohja alkaa kuitenkin jo häämöttää, vaikkei pohjakosketusta ole tapahtunut.

Ensimmäinen yritys muuttaa elämän suuntaa ja siinä on paljon toivoa, mutta myös epäröintiä ja
epävarmuutta, kun kaikki pitäisi muuttaa, haikeutta entiseen. Siitä kertoo Kultaista sadetta.
Näin kaiken, kaiken
Kaunis kuolema
lehdet on silattu jäällä
kultaista sadetta pääni päällä.
joko ymmärrän mitä se opettaa
osasin alkaa
osaanko lopettaa.
Sankarin viitan minä kuitenkin haluaa ja selkääntaputtajia, koska suostuu lopettamaan vai onko kaikki
feikkiä. Epävarmuus ja kirkonharjalla taiteilu on upeasti kuvattu, näkee selvästi omakohtaisuuden.
Tuntuu monista näistä runoista, ettei Martti tietoisesti ole näitä välttämättä kirjoittanut, mutta juuri tiedostamattomuus minua kiehtookin, miten ne tulevat ulos, vaikkei ihminen vielä tiedostaisi. Näiden runojen nerokkuus on niiden monitulkintaisuudessa, ne tulevat kestämään aikaa, koska ne käsittele-
vät ihmistä ymmärtävästä näkökulmasta ihmisen heikkoutta ja niistä selviämistä. Ymmärrys ihmistä
kohtaan on näissä silmiinpistävää, se tuo mieleen Sirkku Peltolan alkoholistin Ihmisellinen mies
näytelmässä.

Yksi hienoimpia tarinoita toipumisesta ja taistelusta, mitä uuden elämän löytäminen ja sen omiin käsiin
ottaminen, vastuun ottaminen itsestään on runossa Suolaista sadetta:
Pitäisi mennä nukkumaan.
Ulkona satelee.
Vesi valuu mun ikkunaan.
Aikani matelee.
Kun kyyneleet on ehtyneet.
Silmiä aristaa.
Pienessä päässä Perkeleet
porttia naristaa
Päälleni tuhkaa varistaa.

Takaisin sateeseen.
Öisille kaduilleni astelen.
Pisaran poskeltani nuolaisen
Sadepisaran suolaisen
Takaisin sateeseen astelen.
Silmänurkkiani kastelen.
Sinua muistelen.
Sinut päästäni puistelen.
Tietenkin tämän voi ymmärtää tavallisena rakkauslauluna, mutta se on altis monille erilaisille tulkin-
noille ja se on sen rikkaus. Voitto riippuvuudesta on saavutettu, riippuvuus ei enää ohjaa minää.
Myöhemmissä runoissa on jo voitonriemua.

koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat.....vastaan.

Etna in memoriam

Tämän blogikirjoituksen piti kertoa siitä, miten alkoholismia, siitä toipumista käsitellään Eppu
Normaalin lyriikassa ja erityisesti ennenkuin toipuminen on alkanut. Se saa kuitenkin jäädä
seuraavaan kertaan, sillä kuolema tuli väliin, oikeastaan kaksi kuolemaa.

Viime viikon torstaina olin työkavereiden kanssa Helsingissä kokemusasiantuntijoiden kokoontumisajoissa. Tapahtuman olivat järjestäneet Mielen Avain ja KoKoA ry yhdessä.
Tapahtuman tarkoituksena oli kuulla kokemuasiantuntijoiden terveisiä, mitä on tehty ja mitä
ollaan tekemässä lähiaikoina. Pyrkimyksenä on luonnollisesti nostattaa yhteishenkeä ja uskoa
kokemusasiantuntijuuteen, tavata ihmisiä eri puolilta maata. Tässä onnistuttiinkin loistavasti,
vaikka parkkimaksu 6 tunnin pysäköinnistä oli 32 euroa paikallisessa parkkitalossa. Kun käyn
Helsingissä KoKeNet-koulutuksessa ja auto on maksullisessa parkissa Kupittaan asemalla, maksu
on 10 euroa yli 12 tunnin ajalta. Tällaisissa hengennostatustilaisuuksissa unohtuu helposti arki ja
sen ikävämpi puoli. Palatessamme takaisin Turkuun, sai yksi meistä viestin, että eräs asiak-
kaamme oli löytynyt kuolleena. Häntä eivät kokemusasiantuntijat sen paremmin kuin ammattilaiset-
kaan pystyneet auttamaan.

Viikonloppuna sain kokea suurta iloa ja taakan putoamista sydämeltä, kun luottamus ja yhteys
palasi erään ystäväni ja minun välille yli puolen vuoden välirikon jälkeen.

Koko tämänkin ilon aikana oli takana luonut varjoja poikani Sakarin ja hänen kihlattunsa Anskun
vajaan kaksi vuotiaan amerikanbulldoggi nartun Etnan kummallinen sairaus, johon ei syytä eikä
lääkettä löytynyt. Yli kuukauden sairastamisen jälkeen Etnan voimat hiipuivat kovista kortisonikuureista huolimatta niin, ettei hän jaksanut edes pissalla käydä kuin kantamalla. Tänä iltana Etna pääsi kivuistaan.
Heille ei oltu kerrottu, että suvussa on ollut syöpiä ja ruumiinavaus tietenkin tehdään. Reilussa kuu-
kaudessa elämäniloisesta ja reippaasta Etnasta tuli muistoja ja valokuvia.

Minnesavo on my Mind

Olin Helatorstaina Kuopiossa Julkulan sairaalan rantasaunalla pidetyssä palaverissa, jossa
päätettiin ryhtyä toimiin saada Pohjois-Savoon Minnesotamallinen 12 askeleen päihderiip-
puvuudesta eroon haluavien hoitoyhteisö. Kaikki kokoontuneet olemme toipuneita alkoholisteja/addikteja tai läheisiä. Oli hienoa huomata, että osallistujien kirjo oli ammatilli-
sesti yhtä laaja kuin on päihderiippuvuuden tarttumapinta on eli kaikki mahdolliset yhteis-
kunnan kolkat olivat edustettuina. Yhteistä meille oli kaikille palava halu perustaa Minne-
sotamallinen hoitoyhteisö. Porukkaa jaettiin ryhmiin, joilla kaikilla on omat tehtävänsä.
Osa selvittää lupaviidakkoa, osa taloudellisia juttuja , osa hoitaa viestintää, osa haluaa
toimia päihdeterapeutteina ja osa kuten minä reppuläheisterapeuttina. Antti Loimalahti,
joka on tämän mission liikkeellepaneva voima, toimii KYS:ssä lääkärinä ja on erikoistumassa psykiatriaan ja päihdelääketieteeseen. Meillä on myös Facebookissa Minnesavo nimellä yhteisö asiaan vihkiytyneille. Toiminnan pitäisi alkaa ensi keväänä, jos kaikki sujuu toivomallamme tavalla.

Nyt te tietenkin järkytyksestä selvittyänne päättelette minun vinksahtaneen lopullisesti 
Munchausenin syndroomaan tai muuhun kaikkivoipaisuuden ja yltiöpäisyyden suohon
ja odotatte, että Teräsmiehen siivet ruostuvat. Ei sinnepäinkään, en aio muuttaa Liedosta
yhtään mihinkään. Aion hankkia repputyöläisen varusteet, koska läheisterapeuttia tar-
vitaan ainoastaan läheisviikonloppuina, eli silloin tällöin. On tässä myös oma lehmä ojassa. Tällä tavalla on mahdollista tavata iäkkäitä vanhempiani hiukan useammin. Rankin juttu tässä on koulutus, joka on tarkoitus käydä Naantalin Rehapissa. Ilman sitä ei voi toimia läheisterapeuttina. Ilmeisesti olen mukana jossakin läheisviikonlopussa ns. lautapoikana kirvesmiehen komennossa. Odotukset ovat suuret, toivottavasti eivät liian suuret, koska
jalat on muistettava pitää tukevasti maassa.

Eiliselle en voi mitään, huomista en voi käyttää tänään (Kirre 21.10.-08)

Kävin tänään haastattelemassa päihdepsykiatrisella osastolla potilasta, joka halusi siirtyä nimenomaan meille eikä ns. hyväksyttyihin päihderiippuvaisten asumispalveluihin. Kysyin häneltä, miksi hän haluaa nimenomaan meille? Vastauksessaan hän korosti meillä saatavaa vertaistukea, jota muualta ei saa. 
Hän kertoi myös haluavansa lopettaa kaiken oheiskäytön, hän on korvaushoidossa, jota oli aikaisemmin
runsaasti. Hän halusi myös saada elämänsä raiteilleen, mitä se ei ole vuosikausiin ollut, koska hän
on mennyt aineiden perässä minne milloinkin ilman päämäärää. Hän sanoi olevansa kyllästynyt ja
täynnä elämää, jota on kauan viettänyt. 

Vakuutuin hänen halustaan muuttaa elämänsä suuntaa. Olen aina vannonut intuition nimeen ja mie-
lestäni hänen kohdallaan nyt oli se hetki, että hän tarkoitti mitä sanoi. Se ei tietenkään tarkoita, että
hän nousee siivilleen kerrasta. Useimmat räpiköivät monta kertaa ja vielä useammat eivät koskaan
nouse siivilleen. Tapasin hänet edellisen kerran pari kolme vuotta sitten, jolloin hänen tilanteensa
oli tosi huono. Näin hänessä silloinkin potentiaalin toipua, hänen ajatuksissaan oli oikeanlainen itu
versomassa. Nyt hän on valmiimpi ja pohdiskelut oman pään sisällä ovat tuottaneet tuloksia, joista
voi alkaa jotakin parempaa.

Sain viikonloppuna sähköpostin, jossa kysyttiin haluaisinko pitää puheen Salon Asunnottomien
yössä 17.10.-14. Ikinä en ole puhetta pitänyt, mutta kun tällainen kunnianosoitus tulee kohdalle,
siitä ei voi kieltäytyä. Pidän sitä kunnianosoituksena tekemästäni työstä. 

Kolmempi kuin kolmas ja naisempi kuin nainen

Pari viikkoa sitten maleksiessani marketissa cd-laareja kierrellen osui käteen vajaalla kympillä
Kolmannen Naisen uusin Me ollaan ne. En hankkinut kyseistä levyä sen ilmestyttyä, koska pe-
tyin aikanaan Sydänääniin, tahmeaa ja sekavaa, halusin välttää saman kokemuksen, uuden petty-
myksen bändiltä, jonka ajan luulin olevan ohi.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Onneksi.Tulos on loistava, ainakin reilun kymmenen kuuntelukerran jälkeen.
Tuottaja on vaihtunut Sakari Pesolasta Riku Mattilaksi, sillä on varmaan osuutta jonkin verran.
Kokonaisuutena mulle tulee mieleen Onnen oikotien kokonaan aikuistunut Kolmas nainen. Mitä
se tarkoittaa? Se tarkoittaa tiukempaa, kovempaa, herkempää ja lyyrisempää Kolmatta naista samalla kertaa. Kuitenkin tämä on enemmän Kolmatta naista kuin yksikään aikaisempi tuotos.Lyriikkaan
haluan tässä eniten kiinnittää huomiota. Hanhiniemen kyky tehdä arkisin keinoin suuria elämänfi-
losofisia havaintoja on uskomaton ja valmista lyriikkaa ja poljennoltaan dynaamista ja polveilevaa.

Kastoin paskaan pensselin
ja omaan nurkkaan kumpikin
jumitti kun maalasin
ruskealla parketin.
Omaan nurkkaan kumpikin
juuttui tuijottelemaan
lattiaa ja toisiaan.
Kuivuuko tuo milloinkaan.
.......................
Ei niitä aika pese pois
vaan on kuin rivommin ne esiin tulleet ois
siis pensselin etsin käsiini ja maalasin
maalasin
maalasin
..................
kuivuuko tuo milloinkaan

Runon nimi on Pensseli, jossa kuvataan ihmissuhdetta, missä kaikki ei mene kuin Strömsössä ja
lopullinen tuho koittaa kun kaikkirevitään ensin auki ja sitten maalataan päälle.

Kaupunki on aavikko, aavikolla asunto
asunto on laatikko

jonka rakosista tuulee, lämpö häviää
josta euforia lähtee, alakulo jää

---------------------
Kuka näitä palikoita järjestää
Kuka aikatauluttaa maailmaa
-----------------------
Kaupunki on aavikko
jossa kaipaan kosketusta, hyväilevää katsetta

Nykyinen yhteiskunta, joka mittaa kaiken rahassa saa kyytiä muissakin runoissa kuin Kaupunki
on aavikossa. Erityisesti Pohatta, ja Hevonpaskankuningas.

Tapa millä Hanhiniemi käsittelee ihmisen yksinäisyyttä ja yhteiskunnan rattaissa on niin kouriintuntuvaa ja koskettavaa, että pidän näitä lauluja/runoja merkittävinä kuvina nyky-yhteiskunnasta.

Katedraalin kello lyö, lokkiparvi metelöi
herra bocadilloo syö, kulkujätkä ikävöi.

Sairaus nimeltä päihderiippuvuus ja mieleen vaikuttavat lääkkeet

Harri Nyman Rehapista kirjoitti 14.4. Turun Sanomissa raittiista elämästä ja raitistumisen syistä hyvin ansiokkaasti. Kirjoituksesnsa lopussa hän kiinnittää huomionsa päihderiippuvaisten psyyken- ja mielialalääkkeiden käyttöön. Tähän asiaan tuskin
koskaan saadaan yksiselitteistä ratkaisua, mutta laitan vielä yhden lusikan tähän
soppaan.

Useita kymmeniä vuosia päihdetyötä tehneenä olen nähnyt satoja ihmisiä, jotka ovat 
pyrkineet päihteistä eroon, jotkut paremmalla, jotkut huonommalla menestyksellä. Useilla
heistä on ollut käytössään rauhoittavia lääkkeitä vieroitusoireisiin. Sitä olen ihmetellyt ja ihmettelen edelleen, että vieroitusoireet kestävät joillakin ihmisillä jopa vuosikymmeniä,
jos katsotaan lääkkeiden käyttöajan pituutta. Useimmilla heistä ei ole psykiatrista diag-
noosia tai jos on niin se on masennus tai ahdistushäiriö. Näiden sairauksien yhteys
päihderiippuvuuteen on kiistaton. Tästä tulee mieleeni eräs tuttuni, jolla on päihderiip-
puvuuden lisäksi ADHD. Hänen ADHD sairauttaan ei voitu hoitaa ennenkuin päihderiip-
puvuus saatiin hoidettua, jotta tiedettiin, mitkä oireet johtuivat päihderiippuvuudesta ja
mitkä ADHD:sta. Tämä tie on pitkä ja vaikea, mutta ainoa, jotta tiedetään ovatko mielenterveyden ongelmat johtuneet päihteiden käytöstä vai toisinpäin. Usein psyyken-
ja mielialalääkkeiden käyttö voidaan vähentää tai lopettaa kokonaan, kun päihderiippuvuus 
ei ole aktiivisessa vaiheessa. Tosiasia kuitenkin on, että addikti on aina addikti, mutta
toipunut addikti ei tarvitse enää päihteitä.

Tässä en puhu ollenkaan ihmisistä, jotka syövät psyykenlääkkeitä psyykkiseen sairau-
teensa. Se on täysin eri asia, koska silloin lääkitys on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia.
Itse olen toipunut masennuksesta ja minulla oli muutaman vuoden ajan kaksi lääkettä,
joista toinen lopetettiin viikko sitten puolen vuoden alasajon jälkeen. Toisen kanssa
elän todennäköisesti lopun elämääni. Se on minulla estolääkityksenä kuten masentu-
neiden vertaistukiryhmäkin.

Vertaistuki on tärkeä tuki itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen ja ymmärtämiseen,
kuten Harri Nyman kirjoituksessaan viittasi. Päihderiippuvuudella ja masennushäiri-
öillä on paljon ristikkäisyyttä, mutta myös paljon samoja tuntemuksia itsestä ja ympä-
röivästä maailmasta, kun oma elämä on kaoottisessa tilassa.

Vapautuksen myötä alkaa arvostamaan itseään, toisia ja elämää.
(B, Piirileikistä sianpolkka)

AA:ssa alla viikonlopun

Sain olla tänään läsnä AA:n avoimessa ryhmässä kolmen opiskelijan kanssa.
Lisäksemme paikalla oli kahdeksan ihmistä, nuoria ja vähän vanhempia. Kaikki
halukkaat pääsivät ääneen, nöyrinä ja kiitollisina elämänvalinnastaan ja toipumisen tiestään. Opiskelijani olivat jokainen vaikuttuneita avoimesta ja lämpimästä
ilmapiiristä, josta huokui rehellisyys ja suoruus sekä kiitollisuus oman itsensä
paremmasta tuntemisesta ja tunteidensa hyväksymisestä, mikä ennen oli ollut
mahdotonta. Tuntui upealta, että yksi toipujista on tulossa infoamaan Turva-
tupaan NA:n toiminnasta ja halusi kertoa sen palaverissa. Todellakin ensi maa-
nantaina klo 16.15 on NA-infoa työntekijöille ja heti sen jälkeen asiakkaille.
Murentui taas yksi harhaluulo, kun huomasin, että AA:ssa käy myös muiden
aineiden käytöstä toipuvia kuin alkoholin. Toisinpäin olen tiennytkin käyntejä
palavereissa olevan. 

Ensi tiistaina klo 14 alkaa AA-ryhmä 83:n toiminta Rautakallionkuja 10:ssä,
vetäjänään Ilkka. Tarvittaessa on mahdollista saada Turvatuvan esittelyä pa-
laverin jälkeen ja saunakin on kuumana. Toivon, että tämä toiminta lähtee käyn-
tiin pikkuhiljaa ja saa antaa toivoa toipumisesta ja sairauden tunnustaminen
helpottaa elämää ja toipumista. 

Terävöitetty toimintamallimme on hyvässä vauhdissa ja ehkäpä tulevaisuudessa
Turvatuvassa voisi kokoontua myöskin NA-ryhmä säännöllisesti. Lähiviikkoina 
alkavat myös virtsasta otettavat huumetestit, kunhan saan tilauksen tehtyä
ja muutkin käytännön järjestelyt hoidettua. 


                   Kaikki minun kissani

                   Kaikki minun kissani
                   puhuvat omaa kieltään
                   Yksi sanoo:Grrr
                      toinen: Uii
                   Kolmas kertoo: Gnäy

                   Monta muutakin kissaa
                         olen nähnyt,
                   jokaista kuunnellut.
                   Eikä yksikään niistä
                   ole sanonut: Miau.

(Satu, Piirileikistä sianpolkka) 


  

Kokemusasiantuntijan ja ammattilaisen kohtaaminen

Tällä viikolla käydessäni Helsingissä istui samassa vaunussa kolmekymppinen
mies, joka oli nauttinut niin tuhdin aamiaisen, ettei konduktööri saanut häntä
inahtamaankaan saati sitten lippuaan esittämään. Paikalle tuli myös matkustaja
joka oli lääkäri ja hän kokeili pulssia ja yritti herätellä, mutta mitään ei tapahtu-
nut, joten he päättivät soittaa noutajat seuraavalle asemalle. Heitä ei sitten kuu-
lunut, joten konduktööri pyysi vartijat Karjaalle. Siellä tajunnantasoa tutkittiin 
kuten pitkin matkaa. Vartijan tullessa he pohtivat asiaa ja päätyivät siihen, että
kaveri on toimitettava putkaan. Tällöin ehdotin kohteliaasti, että olisi hyvä viedä 
lääkärin kautta, koska potilaalla on ilmiselvästi muutakin päässään kuin alkoholia.
Ns. normaalisti sammunut ei ole tuommoinen, sensijaan alkoholi ja bentsot saa-
vat kylläkin tällaisen aikaan. Niinpä lääkäri kehotti vartijaa viemään lääkärin kautta putkaan.

Edellinen oli hyvä esimerkki siitä, miten ammattilaisen ja kokemusasiantuntijan yhteistyö voi parhaimmillaan toimia, kun on molemminpuolinen luottamus. Tä-
oli myöskin hyvä esimerkki siitä, miten tärkeässä asemassa intuitio on kaikessa ihmissuhdetyössä. Se toimi meillä kummallakin.

Koulutuksessa oli kyse KoKeNetin pilotin aloittamiseen liittyvistä kuvioista ku-
ten työnohjauksesta, kokemusneuvojien toimeksiantosopimuksen allekirjoitta-
misesta, asian pitkittymisestä ja sitkistymisestä johtuvan hengen laskun uudel-
leen nostamisesta. Asiat saatiin selvitettyä ja päivän lopuksi taidettiin olla kaikki
tyytyväisiä päivän antiin ja odotamme innolla Tampereen pilottia 15.5. - 30.6.
Varsinainen neuvontapalvelu alkaa syksyllä. Puhuttiin useaan otteeseen siitä, 
miten tärkeä osuus intuitiolla ja tuntosarvilla on nettivastaamisessa, on pys-
tyttävä löytämään rivien takaa ja välistä asioita, eikä voi olettaa, ei opettaa.
On löydettävä kysymyksen ydin ja pystyttävä motivoimaan kysyjä. Tehtävämme
on antaa hänelle pakillinen työkaluja kysyjän reppuun eväiksi elämän matkalle,
jotka hänen on syötävä itse.

Sähköpostiin tuli kutsu Kokemusasiantuntijoiden kokoontumisajoihin Helsingissä 5.6.. Sinne olisi taas lähdössä skodallinen ihmisiä Turusta. Tulossa on kokemus-
asiantuntijoita ympäri Suomea, odotan sieltä paljon, tuttuja ja tuntemattomia, joista tulee tuttuja. Tämän tapahtuman järjestää KoKoA ry, joka pitää info-ti-
laisuuden Turun A-killan Jokituvalla 21.5. klo 9.30. Yhdistyksen nimi tarkoittaa
koulutettuja kokemusasiantuntijoita. Yhdistys haluaa tehdä itseään tunne-
tuksi myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella ja olen lupautunut Varsinais-Suo-
men yhteyshenkilöksi ihmisille, jotka haluavat liittyä yhdistykseen toimia siinä
mukana.

Minnesotaa pääsiäisaamuna

Tänä aamuna tuli klo 9.05 TV 1 Aamusydämellä ohjelma kuten joka sunnuntai. Tänään
ohjelmassa käsiteltiin alkoholismia sairautena. Päähenkilönä oli Junne, joka yli kolmen-
kymmenen vuoden koskenkorvan pitkän linjan juoneena teki elämänmuutoksen ja
lopetti juomisen reilu kaksi vuotta sitten. Tämä tapahtui Lapualla Minnesota-hoidossa.
Tällaisia ohjelmia olen nähnyt lukuisia, toipumiskertomuksia ja myös kuullut kasvoista
kasvoihin, mutta tässä oli jotakin hyvin erilaista.

Junnen tarinassa kävi ilmi ne kymmenet erilaiset ja samanlaiset hoidot ja terapiat, joi-
den jälkeen juominen alkoi välittömästi. Useimmat olivat sellaisia, joissa aamulla sai
pillerin, että jaksoi herätä, päivällä että olisi hauskaa ja illalla että nukkuisi. Kaikki nämä
olivat tuloksettomia, vaikka Junne itse hakeutui niihin. Väitän, että ne eivät olleet tur-
hia, Junne ei vaan ollut valmis vielä, mutta ne valmistivat häntä päätökseen. Vielä tänä
päivänäkään hän ei tiedä, mikä aiheutti sen, että hän yhtenä aamuna tiesi, että nyt riittää.
Hän meni sosiaalitoimistoon hakemaan maksusitoumusta Lapualle, jossa olisi hänelle paik-
ka hoitoon, jossa kerrottiin millainen tie sinne olis. Ensin lääkärin lähete, sitten A-klinan hoitoa, sitten katkaisua, psykiatrin lausunto, käytännössä vähintään 1,5 kk. 

Nyt tultiin asian ytimeen, asiakas on motivoitunut nyt, maksusitoumus tulee joskus, jolloin asiakas ei todennäköisesti ole motivoitunut. Kun tilanne on tämä, hoidon on järjestyttävä
heti. Sosiaalityöntekijän on pystyttävä lukemaan asiakasta riittävän hyvin, jotta voi vakuuttua motivaatiosta ja hoidettava käytännön toimet nopeasti, koska ne ovat vain
byrokratiaa. Nykyisin ammatillisuudesta on usein tullut hoitoon pääsemisen este, koska
hoitopolun jokaisen osasen on näytettävä ammatillisuuttaan. Asiakkaan hoitoonlähet-
tämisen ei pidä olla työntekijän ja byrokratian liitto, jossa kaikki muu on tärkeämpää
kuin asiakas ja hänen hoitomotivaationsa. Muistan hyvin erään asiakkaan hoitoonläh-
dön työharjoittelu kesältäni -78, asiakas tuli luokseni ruokatunnin jälkeen n. 12.45, 
paperityö oli tehty, paikka varattu, matkalipun maksusitoumus hankittu klo 14.30. 
Asiakkaan juna lähti seuraavana aamuna klo 9.10 kohti Tyynelän A-kotia Pieksämäelle.
Tämä oli mahdollista, koska systeemi oli joustava ja pyrki näkemään myös asiakkaan
edun tärkeyden. Nykyisin tämä ei ole mahdollista.

Junnen tarinassa käytiin läpi koko Minnesota-hoidon malli yksityiskohtaisesti ja ym-
märrettävästi myös omaisten kantilta, kuten myös jälkihoito, mikä on yhtä tärkeä
kuin varsinainen neljän viikon jakso. Ohjelmassa puhuttiin myös ne flash backit, jotka
saattavat olla todella hankalia kuten jälkikäteen tulevat juomisunet. Lopetettuani tupa-
kanpolton minulle tuli ainakin kymmenen vuoden ajan näitä tupakkaunia, todennä-
köisesti ne ovat vastaavia juttuja. Minua on harmittanut monta kertaa jälkikäteen, kun
minulla olisi ollut 2000-luvun alussa osallistua Lapualla omaisviikonloppuun, kun lä-
hisukulaiseni oli hoidossa Lapualla, mutta en käytännön syistä päässyt osallistumaan.
Kirjeen kylläkin kirjoitin tilaisuuteen.


                                     Siivet

                      Minuun sattui
                      enkä tiennyt miksi
                      kunnes huomasin:
                      joku seisoi siivelläni.

                      Silloin vasta näin:
                      minullakin on siivet!

(Satu, Piirileikistä sianpolkka)    

Pitkä on tie, onneksi se parempaan vie (Tintti, Yhdysside 2013)

Olin tänään infoamassa Liedon päihde- ja mielenterveyskuntoutujien keskiviikkoryhmässä erilaisista
lähinnä vertaisuuteen perustuvista toiminnoista. Mukana olivat Itu ry, Turun A-kilta ry ja Turvatupa ry.
Saimme kutsun talvella ryhmän vetäjältä Noora Heikkilältä, joka kuuluu myös Liedon päihdetiimiin.
Lieto on paraikaa järjestämässä päihde- ja mielenterveyskuntoutujien palveluita, joiden pitää olla käytettävissä ensi vuoden alussa.

Mikä tässä on blogin väärtti? Ainakin kaksi asiaa: 1. Oman kokemuksen omaavat pyydetään mukaan
ennenkuin toiminta on pystyssä. 2. Pyytäjänä on julkinen sektori. Tämä osoittaa oikeaa ja vakavaa
pyrkimystä helpottaa näiden ihmisten elämää ja auttaa heitä löytämään palikoita, joilla heidän elämänsä
talo saadaan pysymään pystyssä. Tämä osoittaa myös todellista yhteistyönhalua. Tilaisuudessa puhuttiin
ja pohdittiin käytännön kuvioita, ryhmä oli aktiivisesti mukana. Tämä on juuri se tärkein asia, mikä jul-
kisessa päihdehuollossa unohdetaan  -  asiakas itse. Tunsimme olevamme etuoikeutettuja, kun meidät
oli pyydetty kertomaan palveluistamme. Työ on tehtävä asiakkaiden kanssa ja rinnalla kulkien eikä yl-
häältä määräten tai käskyttäen. Ilman asiakkaan omaa halua muuttaa elämäänsä ei voi tapahtua mitään
vaikka sen määräisi Rooman kalifi. Lieto on nyt oikealla tiellä rohkeasti ja uskon vahvasti sen toimi-
vuuteen.

Asiat voivat joskus muuttua vuosien mittaan hyvinkin paljon. Yksi toipuja kertoi ryhmässä mielenkiin-
toisen kertomuksen menneiltä vuosilta. Lietoon oltiin puuhaamassa AA-ryhmää, mutta tiloja ei mil-
lään tahtonut löytyä lähinnä ennakkoluulojen takia, ja homma meinasi mennä täysin reisille. Onneksi
oli muuan Timo Katajainen, joka ei hellittänyt vaan sai hankittua tilat kokoontumiseen lähes yksin.
Jotakin on näistä vuosista tapahtunut...............onneksi.

Ensin pitää särkyä, mennä rikki, jotta voi kasvaa uudeksi. (Salon A-klinikan runoryhmän runoantologiasta Työn alla: Uusi elämä 2009)

                                 LAUANTAIAAMU 05.30


                   Lauantaiaamu 05.30, mutta-
                   mitä helvettiä?
                   mä en oo kännissä?

                   Siis lauantaiaamu 05.30,
                   enkä oo kännissä!

                    Jumazuka jätkä,
                    mä oon susta ylpeä!

Tämä oli Rontin runo Salon A-klinikan runoryhmän v. 2009 julkaistusta antologiasta.

Olin perjantaina tutustumassa Salon A-klinikan vertaistoimintaan Vilhon vintillä päihdetera-
peutti Agnes Schadewitzin opastuksella. Käytiin moikkaamassa myös avopalveluiden pomoa
Taina Säisää, joten tuli itse talokin tutuksi. Minulle tuli yllätyksenä vertais- ja ryhmätoiminnan
monimuotoisuus. Erityisesti toimintakeskukset, jotka toimivat omina yhdistyksinään Salossa, Halikossa ja Perniössä yllättivät minut täysin. Kauan olen tiennyt, että Salossa nämä asiat hoi-
detaan toisella tavalla ja minua miellyttää sen ihmisläheisyys ja myönteisessä mielessä maalaismaisuus, jossa ollaan koko ajan toipujan rinnalla ihmisenä ihmisen rinnalla.

Salossa on toiminut kauan Salon A-klinikan asiakkaiden runoryhmä, joka on julkaissut kaksi
antologiaa vuosina 2008 ja 2009. Ne koostuvat ryhmäläisten runoista, joita he ovat julkais-
seet toipumisensa tiellä, paljaina, verinahkaisina, avoimina, syvimmät haavat ja arvet
näyttäen. Se miten tosia ja tuskan ja ahdistuksen ytimestä kirjoitettuja ne ovat ja saivat lukiessani
ihon nousevan kananlihalle vähän väliä. Onhan taideterapia ollut kauan tehokas terapiamuoto.

Tunnen lukuisia nykyisiä ja entisiä asiakkaitani, joiden tiedän hoitavan itseään kirjoittamalla
paskaa ulos. Ne joiden kirjoituksia olen saanut lukea ovat kertoneet sen olevan puhdistava
ja oloa helpottava kokemus. Vaikka ne eivät olisikaan teknisesti hienoja ja loppuunhiottuja
niiden tosius saa ne uppoamaan lukijaan syvälle, eikä yhdessäkään ole feikin tuntua. Useimmissa
on kyse henkiinjäämisestä ja olemassaolon oikeutuksesta ja taistelusta ihmisen itsensä sisällä

Sain lahjaksi molemmat teokset ja aion niillä jotenkin käyttää hoitotyössä. Aivot saavat taas tekemistä, kun alan kehitellä työtovereiden kanssa jotakin mistä en vielä tiedä. Sen tiedän, että
jotakin varmasti kehittyy. Laitan tähän lopuksi ryhmäläisen TAR runon.


                                         VIILTOJA

                      Viiltoja erilaisia
               veitsen sekä sanan peitsen

                        Viilto veitsen
                     pintaan jäljen jättää,
                  sisältä pois pahan ottaa.
                    Jälkeä ei suurta jää.

                        Viilto sanan
                         kera myrkyn,
                        sieluun haavan jättää,
                        umpeudu ei se koskaan. 


  

Uutta luomassa

Tämä talvi ja kevät ovat olleet uusien ajatusten ja ideoiden kehittelyä, visioita visioiden
perään, joiden toteuttamisen aika on tulossa. Kokenet-koulutusta, motivoivaa työmene-
telmää, ADHD-seminaarin palavereja, lukuisia keskusteluja kokemusammattilaisten ja
asialleen omistautuneiden ja avarakatseisten ammattilaisten kanssa, pian alkavat AA-
palaverit ja suunnitelmissa on myös NA-palaverit.

Martin Luther Kingillä oli aikoinaan unelma. Useimmilla ihmisillä on jokin unelma, ne an-
tavat voimaa elämiseen ja vaikeuksien sietämiseen ja kestämiseen ja voittamiseen.
Aloittaessani kansakoulun halusin tulla härkätaistelijaksi, koska olin saanut tädiltäni kor-
tin Espanjasta, jossa oli El Cordobesin kuva ja se oli mielestäni hieno. Kymmenvuotiaana halusin tulla Suomen parhaaksi pesäpalloilijaksi. Halusin pelata kolmospolttajana ja lyödä numerolla 4. Se kaatui siihen, kun pääsin oppikouluun, eikä siellä pelattu pesäpalloa. Kuulin asiasta ensimmäisen pääsykoepäivän jälkeen eikä auttanut, vaikka tein toisen päivän ko-
keet tahallaan väärin. Lukiossa hullaannuin Jarkko Laineen ja Pekka Kejosen varhaistuo-
tantoon ja niinpä halusin tulla kirjailijaksi. Pyrin Turun yliopistoon opiskelemaan yleistä
kirjallisuustiedettä. Kuten tunnettua yhdellä aineella ei tunnetusti voi tutkintoa suoritttaa.
Olin jo kouluaikana kuunnellut alkoholisoituneen sukulaiseni Tanen mielenkiintoisia ja elämänmakuisia tarinoita. Minulle muodostui jo silloin alkoholisteista inhimillisen, herkän
ja yksinäisen ihmisen kuva, joille on tärkeää, että joku kuuntelee. Erilaisten kiemuroiden seurauksena ajauduin kesäksi -76 töihin Turvatupaan valvojan sijaiseksi. Olin täysin myy-
ty ja imin tietoa Reijolta ja hänen isältään Ekiltä. Tiesin jo silloin, että tätä haluan tehdä
loppuelämäni, vietin sinä kesänä myös vapaa-aikaani Turvatuvassa. Päästyäni opiskele-
maan Tampereen yliopistoon sosiaalialaa pääsin kahdeksi kesäksi harjoittelijaksi sosiaa-
liviraston PAVI-toimistoon. Siellä oli päällikkönä kolmas merkittävistä opettajistani Raila
Haaranen, joka opetti minulle, miten ryhmässä toimitaan ja tunsin olevani PAVI-työryh-
män täysivaltainen jäsen. Hän myös opetti kuntoutushoidon idean, ihminen puretaan osiin
ja kootaan uudestaan siten, että toipuminen voi alkaa.

Elämä opettaa tai ainakin pitäisi, minulla se otti tosi koville. Piti käydä läpi työuupumus
ja vaikea masennus ja siitä selviytyminen ennenkuin pystyin ymmärtämään, mitä on 
päihdehoito, joka auttaa toipumisen tielle. Olin aina pitänyt vertairyhmiä tärkeinä asi-
oina, mutta en ollut ymmärtänyt, miten välttämättömiä ne toipumiselle ovat. Ne, jotka
antoivat eniten ja auttoivat toipumistani, olivat ne muutamat asiakkaat, joiden tuen olen
tajunnut vasta jälkikäteen, Pena, Satu, Paavo ja Mauri, he suhtautuivat normaalisti, ei-
vätkä kuin spitaaliseen.

Nyt, kun suunnitelmat ja visiot hipovat jo sfäärejä, tiedän millaisen yhteisön haluan saada
aikaan. Siihen tarvitaan 1,5 ammattilaista lähinnä hallinnoimaan ja koordinoimaan, kaik-
ki muut työntekijät ovat kokemusammattilaisia, se on näin yksinkertaista ja se onnistuu.
Yhteisössä täytyy olla tarjolla AA:ta, NA:ta ja A-killan palvelut lähistöllä. Hoidon pitää
olla lääkkeetöntä. Yhteisö kouluttaa omat työntekijänsä toipuneista addikteista. Järkevää
olisi tarjota myös intervallipätkiä itsenäisesti asuville. Tämäntyyppinen yhteisö on itse-
ohjautuva ja pitää itse huolen yhteisten tavoitteiden toteuttamisesta.