Minnesotaa pääsiäisaamuna

Tänä aamuna tuli klo 9.05 TV 1 Aamusydämellä ohjelma kuten joka sunnuntai. Tänään
ohjelmassa käsiteltiin alkoholismia sairautena. Päähenkilönä oli Junne, joka yli kolmen-
kymmenen vuoden koskenkorvan pitkän linjan juoneena teki elämänmuutoksen ja
lopetti juomisen reilu kaksi vuotta sitten. Tämä tapahtui Lapualla Minnesota-hoidossa.
Tällaisia ohjelmia olen nähnyt lukuisia, toipumiskertomuksia ja myös kuullut kasvoista
kasvoihin, mutta tässä oli jotakin hyvin erilaista.

Junnen tarinassa kävi ilmi ne kymmenet erilaiset ja samanlaiset hoidot ja terapiat, joi-
den jälkeen juominen alkoi välittömästi. Useimmat olivat sellaisia, joissa aamulla sai
pillerin, että jaksoi herätä, päivällä että olisi hauskaa ja illalla että nukkuisi. Kaikki nämä
olivat tuloksettomia, vaikka Junne itse hakeutui niihin. Väitän, että ne eivät olleet tur-
hia, Junne ei vaan ollut valmis vielä, mutta ne valmistivat häntä päätökseen. Vielä tänä
päivänäkään hän ei tiedä, mikä aiheutti sen, että hän yhtenä aamuna tiesi, että nyt riittää.
Hän meni sosiaalitoimistoon hakemaan maksusitoumusta Lapualle, jossa olisi hänelle paik-
ka hoitoon, jossa kerrottiin millainen tie sinne olis. Ensin lääkärin lähete, sitten A-klinan hoitoa, sitten katkaisua, psykiatrin lausunto, käytännössä vähintään 1,5 kk. 

Nyt tultiin asian ytimeen, asiakas on motivoitunut nyt, maksusitoumus tulee joskus, jolloin asiakas ei todennäköisesti ole motivoitunut. Kun tilanne on tämä, hoidon on järjestyttävä
heti. Sosiaalityöntekijän on pystyttävä lukemaan asiakasta riittävän hyvin, jotta voi vakuuttua motivaatiosta ja hoidettava käytännön toimet nopeasti, koska ne ovat vain
byrokratiaa. Nykyisin ammatillisuudesta on usein tullut hoitoon pääsemisen este, koska
hoitopolun jokaisen osasen on näytettävä ammatillisuuttaan. Asiakkaan hoitoonlähet-
tämisen ei pidä olla työntekijän ja byrokratian liitto, jossa kaikki muu on tärkeämpää
kuin asiakas ja hänen hoitomotivaationsa. Muistan hyvin erään asiakkaan hoitoonläh-
dön työharjoittelu kesältäni -78, asiakas tuli luokseni ruokatunnin jälkeen n. 12.45, 
paperityö oli tehty, paikka varattu, matkalipun maksusitoumus hankittu klo 14.30. 
Asiakkaan juna lähti seuraavana aamuna klo 9.10 kohti Tyynelän A-kotia Pieksämäelle.
Tämä oli mahdollista, koska systeemi oli joustava ja pyrki näkemään myös asiakkaan
edun tärkeyden. Nykyisin tämä ei ole mahdollista.

Junnen tarinassa käytiin läpi koko Minnesota-hoidon malli yksityiskohtaisesti ja ym-
märrettävästi myös omaisten kantilta, kuten myös jälkihoito, mikä on yhtä tärkeä
kuin varsinainen neljän viikon jakso. Ohjelmassa puhuttiin myös ne flash backit, jotka
saattavat olla todella hankalia kuten jälkikäteen tulevat juomisunet. Lopetettuani tupa-
kanpolton minulle tuli ainakin kymmenen vuoden ajan näitä tupakkaunia, todennä-
köisesti ne ovat vastaavia juttuja. Minua on harmittanut monta kertaa jälkikäteen, kun
minulla olisi ollut 2000-luvun alussa osallistua Lapualla omaisviikonloppuun, kun lä-
hisukulaiseni oli hoidossa Lapualla, mutta en käytännön syistä päässyt osallistumaan.
Kirjeen kylläkin kirjoitin tilaisuuteen.


                                     Siivet

                      Minuun sattui
                      enkä tiennyt miksi
                      kunnes huomasin:
                      joku seisoi siivelläni.

                      Silloin vasta näin:
                      minullakin on siivet!

(Satu, Piirileikistä sianpolkka)    

Pitkä on tie, onneksi se parempaan vie (Tintti, Yhdysside 2013)

Olin tänään infoamassa Liedon päihde- ja mielenterveyskuntoutujien keskiviikkoryhmässä erilaisista
lähinnä vertaisuuteen perustuvista toiminnoista. Mukana olivat Itu ry, Turun A-kilta ry ja Turvatupa ry.
Saimme kutsun talvella ryhmän vetäjältä Noora Heikkilältä, joka kuuluu myös Liedon päihdetiimiin.
Lieto on paraikaa järjestämässä päihde- ja mielenterveyskuntoutujien palveluita, joiden pitää olla käytettävissä ensi vuoden alussa.

Mikä tässä on blogin väärtti? Ainakin kaksi asiaa: 1. Oman kokemuksen omaavat pyydetään mukaan
ennenkuin toiminta on pystyssä. 2. Pyytäjänä on julkinen sektori. Tämä osoittaa oikeaa ja vakavaa
pyrkimystä helpottaa näiden ihmisten elämää ja auttaa heitä löytämään palikoita, joilla heidän elämänsä
talo saadaan pysymään pystyssä. Tämä osoittaa myös todellista yhteistyönhalua. Tilaisuudessa puhuttiin
ja pohdittiin käytännön kuvioita, ryhmä oli aktiivisesti mukana. Tämä on juuri se tärkein asia, mikä jul-
kisessa päihdehuollossa unohdetaan  -  asiakas itse. Tunsimme olevamme etuoikeutettuja, kun meidät
oli pyydetty kertomaan palveluistamme. Työ on tehtävä asiakkaiden kanssa ja rinnalla kulkien eikä yl-
häältä määräten tai käskyttäen. Ilman asiakkaan omaa halua muuttaa elämäänsä ei voi tapahtua mitään
vaikka sen määräisi Rooman kalifi. Lieto on nyt oikealla tiellä rohkeasti ja uskon vahvasti sen toimi-
vuuteen.

Asiat voivat joskus muuttua vuosien mittaan hyvinkin paljon. Yksi toipuja kertoi ryhmässä mielenkiin-
toisen kertomuksen menneiltä vuosilta. Lietoon oltiin puuhaamassa AA-ryhmää, mutta tiloja ei mil-
lään tahtonut löytyä lähinnä ennakkoluulojen takia, ja homma meinasi mennä täysin reisille. Onneksi
oli muuan Timo Katajainen, joka ei hellittänyt vaan sai hankittua tilat kokoontumiseen lähes yksin.
Jotakin on näistä vuosista tapahtunut...............onneksi.

Ensin pitää särkyä, mennä rikki, jotta voi kasvaa uudeksi. (Salon A-klinikan runoryhmän runoantologiasta Työn alla: Uusi elämä 2009)

                                 LAUANTAIAAMU 05.30


                   Lauantaiaamu 05.30, mutta-
                   mitä helvettiä?
                   mä en oo kännissä?

                   Siis lauantaiaamu 05.30,
                   enkä oo kännissä!

                    Jumazuka jätkä,
                    mä oon susta ylpeä!

Tämä oli Rontin runo Salon A-klinikan runoryhmän v. 2009 julkaistusta antologiasta.

Olin perjantaina tutustumassa Salon A-klinikan vertaistoimintaan Vilhon vintillä päihdetera-
peutti Agnes Schadewitzin opastuksella. Käytiin moikkaamassa myös avopalveluiden pomoa
Taina Säisää, joten tuli itse talokin tutuksi. Minulle tuli yllätyksenä vertais- ja ryhmätoiminnan
monimuotoisuus. Erityisesti toimintakeskukset, jotka toimivat omina yhdistyksinään Salossa, Halikossa ja Perniössä yllättivät minut täysin. Kauan olen tiennyt, että Salossa nämä asiat hoi-
detaan toisella tavalla ja minua miellyttää sen ihmisläheisyys ja myönteisessä mielessä maalaismaisuus, jossa ollaan koko ajan toipujan rinnalla ihmisenä ihmisen rinnalla.

Salossa on toiminut kauan Salon A-klinikan asiakkaiden runoryhmä, joka on julkaissut kaksi
antologiaa vuosina 2008 ja 2009. Ne koostuvat ryhmäläisten runoista, joita he ovat julkais-
seet toipumisensa tiellä, paljaina, verinahkaisina, avoimina, syvimmät haavat ja arvet
näyttäen. Se miten tosia ja tuskan ja ahdistuksen ytimestä kirjoitettuja ne ovat ja saivat lukiessani
ihon nousevan kananlihalle vähän väliä. Onhan taideterapia ollut kauan tehokas terapiamuoto.

Tunnen lukuisia nykyisiä ja entisiä asiakkaitani, joiden tiedän hoitavan itseään kirjoittamalla
paskaa ulos. Ne joiden kirjoituksia olen saanut lukea ovat kertoneet sen olevan puhdistava
ja oloa helpottava kokemus. Vaikka ne eivät olisikaan teknisesti hienoja ja loppuunhiottuja
niiden tosius saa ne uppoamaan lukijaan syvälle, eikä yhdessäkään ole feikin tuntua. Useimmissa
on kyse henkiinjäämisestä ja olemassaolon oikeutuksesta ja taistelusta ihmisen itsensä sisällä

Sain lahjaksi molemmat teokset ja aion niillä jotenkin käyttää hoitotyössä. Aivot saavat taas tekemistä, kun alan kehitellä työtovereiden kanssa jotakin mistä en vielä tiedä. Sen tiedän, että
jotakin varmasti kehittyy. Laitan tähän lopuksi ryhmäläisen TAR runon.


                                         VIILTOJA

                      Viiltoja erilaisia
               veitsen sekä sanan peitsen

                        Viilto veitsen
                     pintaan jäljen jättää,
                  sisältä pois pahan ottaa.
                    Jälkeä ei suurta jää.

                        Viilto sanan
                         kera myrkyn,
                        sieluun haavan jättää,
                        umpeudu ei se koskaan. 


  

Uutta luomassa

Tämä talvi ja kevät ovat olleet uusien ajatusten ja ideoiden kehittelyä, visioita visioiden
perään, joiden toteuttamisen aika on tulossa. Kokenet-koulutusta, motivoivaa työmene-
telmää, ADHD-seminaarin palavereja, lukuisia keskusteluja kokemusammattilaisten ja
asialleen omistautuneiden ja avarakatseisten ammattilaisten kanssa, pian alkavat AA-
palaverit ja suunnitelmissa on myös NA-palaverit.

Martin Luther Kingillä oli aikoinaan unelma. Useimmilla ihmisillä on jokin unelma, ne an-
tavat voimaa elämiseen ja vaikeuksien sietämiseen ja kestämiseen ja voittamiseen.
Aloittaessani kansakoulun halusin tulla härkätaistelijaksi, koska olin saanut tädiltäni kor-
tin Espanjasta, jossa oli El Cordobesin kuva ja se oli mielestäni hieno. Kymmenvuotiaana halusin tulla Suomen parhaaksi pesäpalloilijaksi. Halusin pelata kolmospolttajana ja lyödä numerolla 4. Se kaatui siihen, kun pääsin oppikouluun, eikä siellä pelattu pesäpalloa. Kuulin asiasta ensimmäisen pääsykoepäivän jälkeen eikä auttanut, vaikka tein toisen päivän ko-
keet tahallaan väärin. Lukiossa hullaannuin Jarkko Laineen ja Pekka Kejosen varhaistuo-
tantoon ja niinpä halusin tulla kirjailijaksi. Pyrin Turun yliopistoon opiskelemaan yleistä
kirjallisuustiedettä. Kuten tunnettua yhdellä aineella ei tunnetusti voi tutkintoa suoritttaa.
Olin jo kouluaikana kuunnellut alkoholisoituneen sukulaiseni Tanen mielenkiintoisia ja elämänmakuisia tarinoita. Minulle muodostui jo silloin alkoholisteista inhimillisen, herkän
ja yksinäisen ihmisen kuva, joille on tärkeää, että joku kuuntelee. Erilaisten kiemuroiden seurauksena ajauduin kesäksi -76 töihin Turvatupaan valvojan sijaiseksi. Olin täysin myy-
ty ja imin tietoa Reijolta ja hänen isältään Ekiltä. Tiesin jo silloin, että tätä haluan tehdä
loppuelämäni, vietin sinä kesänä myös vapaa-aikaani Turvatuvassa. Päästyäni opiskele-
maan Tampereen yliopistoon sosiaalialaa pääsin kahdeksi kesäksi harjoittelijaksi sosiaa-
liviraston PAVI-toimistoon. Siellä oli päällikkönä kolmas merkittävistä opettajistani Raila
Haaranen, joka opetti minulle, miten ryhmässä toimitaan ja tunsin olevani PAVI-työryh-
män täysivaltainen jäsen. Hän myös opetti kuntoutushoidon idean, ihminen puretaan osiin
ja kootaan uudestaan siten, että toipuminen voi alkaa.

Elämä opettaa tai ainakin pitäisi, minulla se otti tosi koville. Piti käydä läpi työuupumus
ja vaikea masennus ja siitä selviytyminen ennenkuin pystyin ymmärtämään, mitä on 
päihdehoito, joka auttaa toipumisen tielle. Olin aina pitänyt vertairyhmiä tärkeinä asi-
oina, mutta en ollut ymmärtänyt, miten välttämättömiä ne toipumiselle ovat. Ne, jotka
antoivat eniten ja auttoivat toipumistani, olivat ne muutamat asiakkaat, joiden tuen olen
tajunnut vasta jälkikäteen, Pena, Satu, Paavo ja Mauri, he suhtautuivat normaalisti, ei-
vätkä kuin spitaaliseen.

Nyt, kun suunnitelmat ja visiot hipovat jo sfäärejä, tiedän millaisen yhteisön haluan saada
aikaan. Siihen tarvitaan 1,5 ammattilaista lähinnä hallinnoimaan ja koordinoimaan, kaik-
ki muut työntekijät ovat kokemusammattilaisia, se on näin yksinkertaista ja se onnistuu.
Yhteisössä täytyy olla tarjolla AA:ta, NA:ta ja A-killan palvelut lähistöllä. Hoidon pitää
olla lääkkeetöntä. Yhteisö kouluttaa omat työntekijänsä toipuneista addikteista. Järkevää
olisi tarjota myös intervallipätkiä itsenäisesti asuville. Tämäntyyppinen yhteisö on itse-
ohjautuva ja pitää itse huolen yhteisten tavoitteiden toteuttamisesta.