Julkaisut harvenevat, mutta nouseeko taso

Kesäloma on alussa ja olemme vaimon kanssa keskittyneet maakuntamatkailuun. Eilen poikettiin Teijolla ja tänään Fiskarssissa. Matkalla Fiskarssiin Kiskon kautta tuli eteen vasemmalle kääntyvä tie ja opasteessa luki Kalliolan Kärkelä. Muistot käskivät kääntymään sinne ja 90-luvulle, jolloin Turva-
tuvan työntekivät ekskursion Kalliolan Kiskon huumekuntoutusyksikköön Kärkelään ja Perniön
alkoholistihuoltolaan Girmundsvidjaan sekä kävimme katsastamassa Kemiön kirjastossa entisen asiakkaamme taidenäyttelyn. Kärkelän esittely jätti jonkinlaisen siemenen itämään siitä, että täys-
raittius on ainoa keino toipua päihderiippuvuudesta. Se oli yhteisöhoitoa, jossa noustiin askel kerrallaan ylöspäin, noudatti erittäin tiukkaa kuria ja järjestelmällisyyttä. Hoitohan oli tosi pitkä, taisi olla jopa pari vuotta ja tulokset olivat käsittääkseni oikein hyviä kuten muissakin Kalliolan hoidoissa.
Jossakin vaiheessa Helsinki lopetti narkomaanien sinne lähettämisen ilmeisesti kalleuden takia. Tosin taaskaan ei ajateltu tulosta ja hintaa esimerkiksi 10 vuoden ajalla. Kisko-hoidon nimellä  jatkettiin
sittemmin Keravan vankilassa, josta se myös lopetettiin säästösyistä vuosi tai kaksi sitten, vaikka tulokset sielläkin olivat hyviä. Taas lyhytnäköisyyttä.

Toinen kohteemme oli Perniön alkoholistihuoltola. Ko aluehan hävisi kilpailun kun aikoinaan valittiin paikkaa presidentin kesäasunnolle. Siihen aikaan vielä alkoholistien kuntoutushoito oli pääasiassa työterapiaa eli alkoholismia pidettiin laikuutena ja luonteen heikkoutena. Olihan asiassa jotakin hyvääkin: nämä yhteisöt tuottivat kaiken kuluttamansa ruoan, lämmön ja kaiken. Ne muistuttivat jossakin mielessä ruukkeja, kaikki tekivät osansa yhteisön eteen, vuorokausirytmi tuli kohdalleen,
mutta jotakin puuttui: alkoholismin hoito. Palikat olivat olemassa, mutta mentiin perse edellä puuhun,
joten epäonnistuminen oli taattu. Muistan hyvin monia asiakkaita, jotka tulivat Perniöstä asumaan, suurin osa poikkesi Salossa viinakauppaan, kovapäisimmät vasta Turussa. Perniöhän oli valtion huoltola, mikä tarkoitti, että sinne sijoitettiin ns. päätösmiehiä. He ovat niitä, jotka toimitettiin lää-
ninhallituksen päätöksellä pakkohoitoon aina kun alkoi maistumaan ja välillä raittiina ollessakin, koska hoito oli rangaistus ja poliisi toimitti sinne. Päätös oli voimassa vuoden tai kaksi kerrallaan. Alkoholismi oli siis ikäänkuin rikos, josta rangaistiin. Yleensä tästä seurasi katkeruus ja viha yhteiskuntaa ja läheisiä kohtaan.

Huoltolatoiminnan loputtua melkein presidentin kesäasunto toimi pakolaiskeskuksena ja nykyisin se
on muistaakseni Esperin ylläpitämänä palveluasumisyksikkönä mielenterveyskuntoutujille.

Nyt siellä muutama ajattelee, ettei siitä ole muuhun kuin muistelemaan. Onpa hyvinkin. Elokuun
alusta alan vetämään Liedossa päihderiippuvaisten läheisille kohdistettua vertaisryhmää. Alan myös
kirjoittamaan juttuja päihderiippuvaisten ja heidän läheistensä potilasjärjestönsä lehteen läheisen
näkökulmasta, mitä olen vuosien varrella kokenut ja tuntenut asioita. Tämä tietysti edellyttää, että
läpäisen seulan.