Tämä on ollut ihmeellinen päivä, tämä on ollut minun

Tämä on ollut edelleenkin ihmeellinen päivä. Ex-kollegani kirjoitti facebook päivityksessään, miltä on tuntunut, kun luulee kuuluvansa johonkin porukkaan ja yhtäkkiä huomaa ettei kuulukaan ja silloin on ahdistus ja pahanolontunne syvä. Syymme ja kohteemme ei välttämättä ole sama, mutta jaan mielessäni ja rintalastani takana täysin entisen työtoverini tunnot. Ensin tulee raivo, eikä vain raivo vaan apinanraivo, sitten vitutus, pitennetty vitutus ja sen jälkeen muistettuani mistä olen jo aikaisemmin selvinnyt...tyyneys: Minulle annettakoon tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Jos nämä edelliset sanat unohtuvat minulta, olen hukassa kuten myöskin koko elämäni.

Sain isänpäivälahjaksi lapsiltani kirjan, Eppu Normaalin Kaikki sanat. Kieltämättä juuri tätä olinkin toivonut sivuhuomautuksella, mikäli aiotte jotakin hankkia. On kummallista, miten erilaisilta sanat kuulostavat laulettuina ja kirjoitettuina. Viime aikojeni päihdeinfoissa olen paljon siteerannut   Eppu Normaalin (Martti Syrjän, raittiin alkoholistin,( minkä hän itse kertoo Eppu-elokuvassa), ettei minkään tahon, minkään yhteisön tai säätiön tarvitse asiaa kyseenalaistaa.

Alkoholismi kaikessa rujoudessaan näkyy Martti Syrjän teksteissä  hyvinkin kaukaa. Olen paljon ajatellut sitä, kuinka paljon hoitoonhakeutumista pitkitti tilitys biisien lyriikassa estäen samalla eristäytymistä, mikä on alkoholistille luontaista. Tässä ensimmäisenä esimerkkinä on Valkoinen kupla:

  Kellon viisarit siirtyvät
     Hiljaa seinällä tuon
 Ravintolan jossa juon
Jossa hiljaa kuohuvaa
        Kaljaani litkin
Päälle muutaman napakan
          Kuivin silmin itkin

Tunteet ovat kuolleet, koska itkukin on kyyneleetöntä.

Kun mennään muutama vuosi eteenpäin juomisen jatkuessa, Martti puhuu elämästään runossaan Lahtinen näkee Jumalan:

Vaan aamulla olonsa  heikko sen
       pakotti vessaan veikkosen
Sanoi peilille jos ei oloni mua tapakaan
       se pakottaa takaisin kapakkaan.

Alkoholismiin sairastuminen on tapahtunut, juominen on pakonomaista.

Tulee hetki, jolloin apu otetaan vastaan. Tässä se on vielä hetkellisessä ihmetyksen aiheessa, jolloin riippuvuus on myönnetty, mutta ei vielä tunnustettu:

        Voi onneton mikä nyt on
  Miksi mun suuni on onneton
Mielessä hiljss sanontaa lainaan
Sanaisen arkkuni sisällä vainaan.

Aikanaan seurasi raitistuminen ja sen myötä toipuminen alkoholismista ja siitä kertovat lähes kaikki Sadan vuoden päästäkin levyn biisit.

             Jonnekin tuon mutkan taa
                Minun täytyy uskaltaa
Sieltä nähdä voin jo mutkaan seuraavaan
                Jonka taakse tie katoaa


Toipuminen riippuvuudesta etenee ja elämä raittiina näyttää valoa ja  uudenlaisen elämän

Pian laulu taipuu kuin liha niin
        Häivyttää mielestä sen
     Taipuu muotoihin ihaniin
        Karvaan pettymyksen
     Tuska haipuu ja viha niin
          Ei soi katkera blues
Soi vain kaipuu ja mahdollisuus
              Soi vain sävel uus 

Minuuteni juuret eli miksi minusta tuli tällainen eikä toisenlainen

Eilen viimeisenä työpäivänäni ajattelin, mistä kaikki sai alkunsa? Ei se suinkaan alkanut siitä vuoden 1976 juhannusviikosta, jolloin aloitin keskiviikkona kesätyöni Turvatuvassa....ei sinne päinkään. Juuret ovat paljon syvemmällä ja siitä saan kiittää vanhempiani ja heidän suhtautumistaan erilaisuuteen elämässä yleensä.

Siilinjärvellä sijaitsi Harjamäen piirimielisairaala, josta silloin tällöin lähti potilaita omille teilleen, kuka karkuun, kuka muuten vaan jaloittelemaan. He tulivat pyytämään vettä juodakseen ja sitä he myös saivat, heitä jututettiin eikä lapsia lähetetty pois, vaan oltiin siinä ja leikittiin omiamme. Joku aikuisista kävi välillä soittamassa Harjamäkeen, että täältä voisi hakea potilaan. Koskaan näissä tilanteissa ei ollut uhkaavuutta.

Äitini serkku, puuseppä oli alkoholisti, joka työskenteli naapurissa ja joi joka päivä ja lomansa hän vietti alkoholistihuoltolassa, jotta oli työkunnossa, kun loma oli loppu. Hän oli hyvin älykäs ja herkkä mies ja äärimmäisen kiltti. Tanea ei kukaan koskaan syyttänyt hulttioksi tai selkärangattomaksi kusipääksi. Hänestä sanottiin, että hänellä oli heikkous, ettei hän pystynyt olemaan juomatta. Kun vaimoni oli käymässä ensimmäisiä kertoja Siilinjärvellä kävimme paikallisessa kuppilassa kahvilla ja Tane oli siellä kaljalla. Halusin esitellä hänet tyttöystävälleni sukulaisenani, koska arvostin Tanea ihmisenä. Tane ojensi Hilkalle kätensä ja toivotti tervetulleeksi sukuun. Ehkäpä tästä johtuu, etten koskaan ole pitänyt alkoholisteja mitenkään viallisina ihmisinä, he vain ovat sattuneet sairastumaan sairauteen nimeltä alkoholismi, eikä sairastuminen ole kenenkään syytä.

Siilinjärvellä toimi eräs hyvin arvostetussa ammatissa toimiva mies, joka osasi lukuisia kieliä ja hoiti työnsä ensiluokkaisesti, mutta kun hän alkoi juoda tarvittiin useampi poliisiauto selvittämään tilannetta, koska mukana olivat aina väkivalta, ampuma-aseet ja vaikka mitkä mahdolliset uhkaavat temput. Koska väkivalta kohdistui yleensä vaimoon, hän soitti jostakin syystä isälleni, absolutisti, joka oli ainoa henkilö, jonka onnistui saada puheyhteys "Veijoon" ja hänet ymmärtämään tekojaan. Isäni ei koskaan edes pelännyt mennä "Veijon"luo sitä häneltä joskus kysyttyäni. Olen pohtinut paljon, miksi näin oli, ja tulin siihen tulokseen, että se johtuu siitä, että isäni ei koskaan katso ketään alaspäin eikä suhtaudu moralisoivasti tai anna ulkoisten seikkojen vaikuttaa käyttäytymiseensä. Toivon, että olen perinyt tämän piirteen isältäni...edes osittain.

Elämässäni on ollut paljon ajautumista, kuten päihdetyöhönkin ajautuminen. Keväällä 1976 olin kyllästynyt kesätöihin kotonani   isän maatilalla. Kysyin serkultani, joka oli katkaisuaseman ja hoitokodin johtajana Turussa ja hän ohjasi minut Turvatupaan kysymään kesätöitä, koska ei uskaltanut ottaa 22 vuotiaista savolaista kiharapäätä katkolle töihin. Jostakin kumman syystä en pelännyt töissä tai kokenut asiakkaita uhkana, vaikka jo ensimmäisenä viikonloppuna töissä ulkopuolinen ihminen kävi asukkaaseen kiinn pilleripäissään, menin fyysisesti väliin ja jälkikäteen kuulin, että kimppuunkävijä käytti mielellään puukkoa näissä tilanteissa. Ehkäpä kasvatin tässä intuitiivisesti uskottavuuttani, koska näin pahaa tilannetta ei minulle ole sen jälkeen sattunut. Ei ole tarvinnut tapella eikä se olisi mitään hyvää aiheuttanut.

Mentyäni loppuunpalamisen kautta vakavaan masennukseen alkuvuodesta 2010 syitä oli monia ja varmasti yksi oli, että vertaistyö tullessa enemmän tapetille olin siihenkin asti suhtautunut vertaistyöhön myönteisesti, vaikken ytimestä mitään ymmärtänytkään. Kuitenkin työparini jyrkän kielteinen suhtautuminen ja vähättelevä ja alentuva suhtautuminen ehdotuksiini vertaistyön lisäämisestä koski minuun syvästi ja tunsin olevani varsin yksin työyhteisössäni.

2011 lopulla kun sopimus Turun kanssa loppui ja alkoivat talkootyöt, tunsin palanneeni elämään. En ollut enää kenenkään talutusnuorassa, sain tehdä työtäni työkaluilla, jotka näin oikeiksi päihdesairaudesta toipumiseksi. Suurimman kiitoksen saa osakseen Juuso Muukkonen, jonka ansiosta sain osallistua Juuson  läheisviikonloppuun hoitolaitoksessa ja läheisterapeutti Laura Eklund, jonka ansiosta tunnistin läheisriippuvuuteni ja aloin hoitaa sitä. Liuotushoito on tehonnut hienosti ja se möykky rintalastan takana, jota masennuksesta toipuminen ei vienyt, on alkanut vauhdilla sulaa, mutta se edellyttää elinikäistä hoitamista ja nöyrää, rehellistä itsetutkistelua ja siihen auttaa 12-askeleen ohjelma.

Eilen oli työurani viimeinen päivä. Laitoin edellisenä iltana paperille ihmisiä jotka ovat tukeneet minua viime vuosina ja kulkeneet rinnallani, joihin voin ottaa yhteyttä tarvittaessa. Yhdellä istumalla sain luvuksi 25. Heistä kaikki 1 lukuunottamatta ovat tulleet mukaan 2012 jälkeen. Tein myös toisenlaisen listan: työssäni työkalupakkini tärkein työkalu on intuitio: ihmiset, joihin olen tätä kautta panostanut. En ymmärtänyt intuition merkitystä aikaisemmin, vaikka olen sitä käyttänyt yli 18 vuotta. Nämä ihmiset ovat niitä, joissa olen nähnyt toipumisen potentiaalin, vaikka ovat vahvasti radalla, mutta jokin selittämätön asia on saanut minut heihin uskomaan. Lukuisat kerrat olen saanut kuulla, että olen hyväuskoinen hölmö ja höynäytettävä. Näitä ihmisiä sain, taaskin, yhdeltä istumalta 19 ja heistä toipuneita ja toipuvia on 16, yksi on löytämässä oikeat työkalut ja kaksi on selkeästi radalla, mutta heihinkin uskon, kun kaikki palaset ovat kohdallaan, toipuminen voi alkaa.

Kahvia ja kakkua oli eilen syömässä nelisenkymmentä ihmistä. Taidettiin kaikki olla kiitollisia, kuka mistäkin syystä. Ylpeydenaiheita oli paljon ja kakku oli hyvää. Olen ylpeä, että saan tuntea teistä jokaisen. Kuten kaimani Hannu Ylönen tapaa sanoa: jokainen päivä on oppimistapahtuma, niin eilinenkin. Niin....ja kuten yksi elämisentaidonopettajistani, Miia Jokinen on minulle opettanut: asioilla on tapana järjestyä.....ja taas kerran sait minut liikuttumaan sanoistasi.

Olen saanut uskomattoman määrän muistamisia monin eri tavoin, pieni osa pääsi paikallekin. Kaikkiaan muistamisia oli paljon yli sata ja jokainen niistä oli yhtä tärkeä. Kiitos!

Leipätyö loppui. Vapaaehtois- ja vertaistyö jatkuu. Tärkeintä on että tunnen, että tänään en ole yksin.

65 päivän kuluttua olen eläkeläinen, ja 41 vuotta ja 2 viikkoa, kun aloitin Turvatuvassa...

Itselleni eläkkeelle jääminen tarkoittaa, että voin itse suunnitella päiväni kulun eikä ole leipätyötä, mikä asettaa rajoituksia ajankäytölle ja joskus myös ajatuksenkäytölle. Ajatuksenkäyttö on onneksi ollut vapaata lokakuun 2011 jälkeen. Siitä saan kiittää Turun kaupungin johtavia virkamiehiä, jotka asettelivat palveluasumisen kilpailuttamisehdot niin, että Turvatupa ry:n hakemus hylättiin, koska työtään 15-20 vuotta työtään tehneet ohjaajat leimattiin epäkelvommiksi kuin juuri koulunsa päättäneet lähihoitajat, joilla ei ollut kokemusta puolen puupennin vertaa päihdetyöstä. Ensinhän tämä tilanne oli viedä järjen....mutta......kun ne yli 20 asukasta ilmoittivat, etteivät halua muuttaa mihinkään kotoaan, vaikka pihalla odotti bussi lähtijöitä ja Securitaksen miehet varmistivat, ettei Turvatuvan henkilökunta ryhdy käyttämään väkivaltaa. Mukaansa saivat yhden asukkaan.

Reijo Suvanto ja minä päätimme ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen tarjota huoneita vuokralle ihmisille, jotka haluavat aloittaa päihteettömän elämän. Tiesimme tehtävän lähes mahdottomaksi. Vapaaehtoisia, työkokeilijoita, opiskelijoita ja Reijo ja minä. No, niinhän siinä kävi, konkurssi 29.9.2015. Onnistuttiin kuitenkin saamaan uusi ehompi yhdistys pystyyn Turun Turvatupa ry. Kaikki vanhatkin velat on hoidettu ja nykyinen yhdistys kituuttaa juuri ja juuri pinnalla pysyen. Sitähän kolmannen sektorin toiminta aina on...kädestä suuhun. Helpommallahan olisimme päässeet, jos olisimme heittäneet pyyhkeet kehään lokakuussa 2011....

MUTTA

Mitä olen tästä saanut? Keitä en olisi oppinut tuntemaan? Yritänpä muistella: Kari Alho, Juuso Muukkonen, Juha Peltonen Tanja Niemi, Mari Leskinen, Anne Hemmi, Ilkka Laaksonen, Jukka Heikkinen, Pasi Nurmi, Annimari Mahlamäki, Tarja Orre, Jan-Krister Kinnunen, koko Rehapin porukka, Terhi Eklund, Maarit Laiho, Pirkko Ontujeff, Katjusa Leväniemi, Taija Tyynmaa, Henna Rosilainen, Reima Kastman,, Tomi Viita, Tarja Gurbani, Joni Kumlin, Mauri Poikeljärvi ne lukuisat kosovolaiset keittiötyöntekijät puhumattakaan Dirasta, Sharapeestä, Jaana Rintala, Tanja Vanharanta, Irina Rättsepp Minna Haapanen, Seppo Koski, Miia Jokinen pesueineen, Tiia, Miska ja tähtisilmä-Miina puhumattakaan Vertistä ja Terosta. Nämä ovat harvalukuiset esimerkit niiden kymmenien ja kymmenien joukoista, jotka ovat tuoneet työhöni iloa, toivoa uskoa siihen, jotakin voi tehdä. 

Nyt alkaa kokemusasiantuntijan  vapaaehtoistyö. Sain tällä viikolla pyynnön, josta en voinut kieltäytyä. Tulen toimimaan mentorina tulevalle kokemusasiantuntijalle, joka pyrkii erään neuvontapalvelun vastaajaksi päihteisiin liittyen. En ole koskaan tällaisessa toiminut tällaisessa, mutta pesti houkuttelee kovasti ja lisäksi on vihjattu, että saattaisin olla yksi Salossa syksyllä järjestettävän kokemusasiantuntijakoulutuksen kouluttajista. Ilmeisesti tässä hommassa on pitkä kypsymis- ja harjoitteluaika, 41 vuotta, ennenkuin pääsee oikeisiin töihin.....   

Kertomus päihderiippuvuuteen sairastumisesta, sairastamisesta, siitä toipumisesta ja toipuneena elämisestä erään yhtyeen lyriikkojen kautta

Olen halunnut kirjoittaa tämän tekstin jo useita vuosia, mutta etiikkani ei ole antanut periksi. Muutama viikko sitten käytyäni katsomassa Eput-elokuvan tiesin, että nyt voin kirjoittaa, koska  päihderiippuvuudesta puhuttiin, sairastumisesta, sairastamisesta ja lopulta myös toipumisesta. Näistä kaikesta olen löytänyt sairaskertomuksen, jolla on onnellinen loppu, teksteistä suoraan. Tähän antoi myös elokuva, kun Martilta kysyttiin tekstien tulkinnoista, hän vastasi, että kaikki mikä sopii kuulijan ajatusmaailmaan eri tavoin on oikeaa tulkintaa, kun siellä on jotakin, joka tuntuu itse eletyltä. Näin pitääkin olla.

Päihderiippuvuus on sairaus, jota kukaan ei valitse syntyessään, eikä kukaan ole alkoholisti syntyessään eikä varmasti halua sellaiseksi tulla eikä se myöskään sairastuminen ole kenenkään syytä.Kaikissa lapsissa on halu elää ja saavuttaa jotakin hyvää eikä sairastua alkoholismiin: kun mä lapsena sanoin äidille/ettei se kuolisi/etten tekisi murhia/enkä koskaan kuolisi/ en tiennyt että vielä koittaa joulu/jolloin ilman lahjoja jään/ja että kaverini veisi koulu/eikä palaisi yksikään. (Imperiumin vastaisku, Kalkkiviivoilla.

Sairastuminen ei yleensä tapahdu korkin narahduksesta, toisilla nopeammin toisilla hitaammin. Monella nuoruuteen kuuluu vilkasta juhlimista ja seuraelämää. Alkoholi kohottaa tunnelmaa kuten pitääkin, juhlimiset ovat hauskoja seikkailuja, joista jää jokaiselle hyvä mieli eikä ahdista. Eppujen repertuaariin kuuluu iloisia juomalauluja, joissa on hauskaa ja reipasta menoa eikä päihteet ohjaa elämää: kun me mentiin Sikarockiin/ haettiin kaljaa Voimasta/ meitä oli noin 500/ me vavistiin...voimasta/ja me oltiin hölynpölyä/ ja me oltiin kai kultaakin/ ja meistä lähti mölyä/ lähti korvista multaakin. (Imperiumin vastaisku, Kalkkiviivoilla)Olen iloinen kuin käki/ meitä kutsuu viinamäki/ nyt mennään ravintolaan tuttuun/ ei riitä keskikaljakiskat/ aiomme me sikaniskat ottaa lärvit ruttuun/ janon silmistämme tavasi/ silti oven avasi/ portsari tuo turmioon/hyi hyi hyi hyi meitä/ hyi Karia/ tuota kelvotonta portsaria.(Rupisia riimejä, karmeita tarinoita, Hyi meitä, 1984) Alkoholisti ei kehuskele juomisellaan vaan häpeilee ja salailee sitä. Juominen on hauskaa eikä siihen liity ahdistusta.....vielä. Saman levyn kansiteksteissä kuitenkin seuraavat lauseet: Join eilen olutta ensi kerran kahteen kuukauteen niinkuin kerron ja heräsin tuttuun tärinään. Niin se käy. Jotakin on riippuvuuden suhteen tapahtunut. On ilmeisesti pyrkimyksiä vähentää juomista 2 kuukauden tauko. Samalla levyllä Pimeyden tangossa sanotaan: Taas vaihtuu päivä yöksi/ kaupungin jälleen helmoistani löydän/ tuon synkän kaverin/ niin uhriansa ainoaa/ mua seuraa mua vainoaa.
Hämmennystä, kieltämistä, mikä johtuu mistäkin....ei ainakaan päihteestä. Kuten elokuvassa kerrotaan tämä oli bändin hurjinta menestysbuumia vuosi toisensa perään, Dormicumia, viinaa, Dormicumia, viinaa.........Ongelmia ei silloin ollut, mutta teksteissä ne alkavat näkyä. Seuraava levy Kahdeksas ihme päättyy Läpivalaistuun, mikä enteilee ahdistusta, kuolemanpelkoa, yksinäisyyttä. Kuitenkaan yhteyttä juomiseen ei löydy. "joko vainaa olenko painaa/ mieltäni täällä jossain/ tätä mietin kun yötäni vietin/ kuolema kainalossain/ päälle mieleni lammen jäätyneen/ tieni tiedän jäälle päätyneen/ pääni hajoten läpi vajotenjään läpi meen/ läpi samea veen". Kuolemanpelkoa vuonna 1985.Meillä on matkaa kuljettavana yli viisitoista vuotta, pohjaa ei ole saavutettu.

Syy juomiseen alkaa löytyä oman itsen ulkopuolelta, maailmankuva vääristyy, koko maailma on minua vastaan. Valkoiselta kuplalta löytyy tämä Epuille harvinaislaatuinen katkera tilitys, Eihä tämän näin pitänyt olla: ja aina kerron/ aikaan Pikku Kakkosen/ kun iltapalan kattaan/ kerron kuinka paha olet/ kuinka hyvä isi on/ .....Sillä vain isät lapsiaan rakastaa/ äidit kaiken vain lakastaa/ ei ne muista kukkia kastella/ tarpeeksi rakastella/ heti ovat oluella/ kun kääntää pään/ Sinusta silti öisin unta nään. Kuitenkin juova alkoholisti tarvitsee mahdollistajansa, jota ilman hän jää yksin juomaan eikä kukaan ota vastuuta hänen elämästään. Pään sisällä on kuitenkin koko ajan ahdistus, tuska, syyllisyys, kelvottomuus, riitämättömyys mihinkään, josta kertoo Valkoinen kupla: jossa hiljaa kuohuvaa/ kaljaani litkin/ päälle muutaman napakan / kuivin silmin itkin/ Ja mä istun ja juon/ ja istun ja juon kunnes halkean/ ja vaahdossa näen kuplan valkeanja mä istun ja juon/ kunnes itseni tuopissa nään/ kun täytyn ja kuohun/ ja lopulta tyhjäksi jään. Ja yhä syvemmälle mennään ahdistuksessa ja synkkyydessä, elämästä on kadonnut kaikki elämisen arvoinen: Hei, näin menoina tuloni kaupunkiin/ Kun keikuin enoina veneissä pelti kii/ Kun kaljaa itseltä pummasin/ Päiväkirjoista päiviä kummasin/ Tuntui kuin olisin syntynyt kuolemaan ( Lensin matalalla) Itsensä löytäminen peilistä v. -90 taitaa olla ensimmäinen, tosin vielä hyvin ohimenevä, rehellinen näky ja siihenkin löytyy syyllinen aivan muualta: On hirviö peilissä kylpyhuoneen/ vielä uskonko Jumalan luoneen/ omaksi kuvakseen pedon tuon/ Katseeni häpeillen maahan luon/ koska olen saapunut pisteeseen/ josta vain sarvet puuttuvat/.....Jos tämä on seuraus/ siihen täytyy olla syy/ sen on oltava hän,/ oltava hän. Unen ja valveen ero on oikeastaan mitätön, uni ei ole unta, vaan pelkkää ahdistusta: Saisi aurinko nousta/ tai sitten tahtoisin nukahtaa/ Yö taivuttaa jousta/ se katkeaa jos en unta saa. Onko nukahtaminen kuoleman metafora? Voisi olla tai sitten ei.

Juomisen ajan tuntemuksiaan Martti pystyy analysoimaan toivuttuaan riippuvuudestaan ja tekee se hienosti koskettaen myös läheisiään ja heidän tuntemuksiaan, vaikkei pään sisään pääsekään. Itse koen tuon lauseen hyvinkin itseänikin koskettavana läheisen ystävän ja työkaverin kanssa kokemassani: aamut alkometrillä mittaan/ töissä aikani/ kestän, piilopullon kittaan/ Kotini nurkilla/ kiven alta kaivan uuden/ Muija tuijottaa/ hiljaiseksi ei/ vaan taaskaan saa/ katsettaan/ Mitä mä teen/ no minä viinakaapille meen/ haistakoon veen/ jos joku perkele puuttuu mun juomiseen/ vaikka mä oon ongelmaton/ kivillä mua viskotaan/ suorastaan/ juomaan/ pakotetaan. ( Haistakoon veen, Syvään päähän 2007)

Tästä seurasi vielä juomista, mikä oli varmaan osasyynä 11 vuotta kestäneeseen levytystaukoon, koska päihteiden käyttö muuttui ilmeisesti kokopäiväiseksi. Kitaristi Torvinen mainitsee elokuvassa, että vuosituhannen molemmin puolin hän pelkäsi katsoa tekstitv:n uutisia, koska siellä saattaisi lukea:
Martti Syrjä on kuollut. Kuten elokuvassa kerrotaan vuosituhannen alkuvuosina tapahtui ihme, Martti suostui ottamaan vastaan avun veljensä avulla. Hän oli löytänyt Lapualta paikan, jossa voisi saada työkalut alkoholismiin.

Kun Suolaista sadetta ilmestyi 2004, tajusin heti, että jotakin suurta on tapahtunut. Tekstistä huokuu toivo, lohtu, varmuus oman elämän hallinnasta. Poissa oli tyystin ahdistus, syyllisyys, tuska. En itsekään vielä ymmärtänyt alkoholismista sairautena vielä mitään, vaikka tajusin, että isoja asioita on toisin kuin ennen. Tämä biisi oli minulla puhelimen soittoäänenäkin useita vuosia: Kun kyyneleet on ehtyneet/ silmiä aristaa/ Pienessä päässä perkeleet/ porttia naristaa/ tuhkaa päälleni karistaa/ Öisille kaduilleni kun astelen/ pisaran poskeltani nuolaisen/ sadepisaran suolaisen/ Takaisein sateeseen astelen/ silmänurkkiani kastelen/ sinua muistelen/ sinut päästäni pois puistelen.

Toipumisen myötä tekstien sävy muuttuu elämännäläksi ja tyyneydeksi hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa, rohkeudeksi muuttaa, mitä on mahdollista muuttaa ja viisaudeksi erottaa nämä toisistaan, yksinkertaisesti laadukkaaksi elämäksi. Matka sinne ei ole ollut helppo ja tasainen, se on vaatinut paljon: Tiellä seison alla mäen/ tieni mutkaan sinne näen/ tieni kääntyy taas mutkaan sisälläin/ Se kiristyy, kiristyy mun mielessäin/.....Jonnekin tuon mutkan taa/ Minun täytyy uskaltaa/ Sieltä nähdä voin jo mutkaan seuraavaan/ jonka taakse tie katoaa. Kun joutuu oppimaan uuden tavan elää, johon eivät kuulu kontrollinmenetykset, kohtuuton käytös päihtyneenä ja selvänä, on selvää, että asiat joilla ei ennen ollut merkitystä, koska ne jäivät muiden kontolle, ja nyt ottamaan vastuun omasta elämästään. Opittuaan katsomaan itseään  ja läheisiään silmiin rehellisesti on helppo samaistua tekstiin Kun valot tulevat vastaan: Koskettaa pimeän lasta kun/ luopuu ainoastaan/ mä tunnen elämän vasta kun/ valot tulevat...vastaan/ Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun/ pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun/....Yöstä yöhön tää näytelmä toistuu/ päivä nousee, näyttelijät poistuu.

Enää ei tarvitse valehdella.......edes itselleen......ja peiliin ilmestyy kuva, joka on kaikille sama.