Minuuteni juuret eli miksi minusta tuli tällainen eikä toisenlainen

Eilen viimeisenä työpäivänäni ajattelin, mistä kaikki sai alkunsa? Ei se suinkaan alkanut siitä vuoden 1976 juhannusviikosta, jolloin aloitin keskiviikkona kesätyöni Turvatuvassa....ei sinne päinkään. Juuret ovat paljon syvemmällä ja siitä saan kiittää vanhempiani ja heidän suhtautumistaan erilaisuuteen elämässä yleensä.

Siilinjärvellä sijaitsi Harjamäen piirimielisairaala, josta silloin tällöin lähti potilaita omille teilleen, kuka karkuun, kuka muuten vaan jaloittelemaan. He tulivat pyytämään vettä juodakseen ja sitä he myös saivat, heitä jututettiin eikä lapsia lähetetty pois, vaan oltiin siinä ja leikittiin omiamme. Joku aikuisista kävi välillä soittamassa Harjamäkeen, että täältä voisi hakea potilaan. Koskaan näissä tilanteissa ei ollut uhkaavuutta.

Äitini serkku, puuseppä oli alkoholisti, joka työskenteli naapurissa ja joi joka päivä ja lomansa hän vietti alkoholistihuoltolassa, jotta oli työkunnossa, kun loma oli loppu. Hän oli hyvin älykäs ja herkkä mies ja äärimmäisen kiltti. Tanea ei kukaan koskaan syyttänyt hulttioksi tai selkärangattomaksi kusipääksi. Hänestä sanottiin, että hänellä oli heikkous, ettei hän pystynyt olemaan juomatta. Kun vaimoni oli käymässä ensimmäisiä kertoja Siilinjärvellä kävimme paikallisessa kuppilassa kahvilla ja Tane oli siellä kaljalla. Halusin esitellä hänet tyttöystävälleni sukulaisenani, koska arvostin Tanea ihmisenä. Tane ojensi Hilkalle kätensä ja toivotti tervetulleeksi sukuun. Ehkäpä tästä johtuu, etten koskaan ole pitänyt alkoholisteja mitenkään viallisina ihmisinä, he vain ovat sattuneet sairastumaan sairauteen nimeltä alkoholismi, eikä sairastuminen ole kenenkään syytä.

Siilinjärvellä toimi eräs hyvin arvostetussa ammatissa toimiva mies, joka osasi lukuisia kieliä ja hoiti työnsä ensiluokkaisesti, mutta kun hän alkoi juoda tarvittiin useampi poliisiauto selvittämään tilannetta, koska mukana olivat aina väkivalta, ampuma-aseet ja vaikka mitkä mahdolliset uhkaavat temput. Koska väkivalta kohdistui yleensä vaimoon, hän soitti jostakin syystä isälleni, absolutisti, joka oli ainoa henkilö, jonka onnistui saada puheyhteys "Veijoon" ja hänet ymmärtämään tekojaan. Isäni ei koskaan edes pelännyt mennä "Veijon"luo sitä häneltä joskus kysyttyäni. Olen pohtinut paljon, miksi näin oli, ja tulin siihen tulokseen, että se johtuu siitä, että isäni ei koskaan katso ketään alaspäin eikä suhtaudu moralisoivasti tai anna ulkoisten seikkojen vaikuttaa käyttäytymiseensä. Toivon, että olen perinyt tämän piirteen isältäni...edes osittain.

Elämässäni on ollut paljon ajautumista, kuten päihdetyöhönkin ajautuminen. Keväällä 1976 olin kyllästynyt kesätöihin kotonani   isän maatilalla. Kysyin serkultani, joka oli katkaisuaseman ja hoitokodin johtajana Turussa ja hän ohjasi minut Turvatupaan kysymään kesätöitä, koska ei uskaltanut ottaa 22 vuotiaista savolaista kiharapäätä katkolle töihin. Jostakin kumman syystä en pelännyt töissä tai kokenut asiakkaita uhkana, vaikka jo ensimmäisenä viikonloppuna töissä ulkopuolinen ihminen kävi asukkaaseen kiinn pilleripäissään, menin fyysisesti väliin ja jälkikäteen kuulin, että kimppuunkävijä käytti mielellään puukkoa näissä tilanteissa. Ehkäpä kasvatin tässä intuitiivisesti uskottavuuttani, koska näin pahaa tilannetta ei minulle ole sen jälkeen sattunut. Ei ole tarvinnut tapella eikä se olisi mitään hyvää aiheuttanut.

Mentyäni loppuunpalamisen kautta vakavaan masennukseen alkuvuodesta 2010 syitä oli monia ja varmasti yksi oli, että vertaistyö tullessa enemmän tapetille olin siihenkin asti suhtautunut vertaistyöhön myönteisesti, vaikken ytimestä mitään ymmärtänytkään. Kuitenkin työparini jyrkän kielteinen suhtautuminen ja vähättelevä ja alentuva suhtautuminen ehdotuksiini vertaistyön lisäämisestä koski minuun syvästi ja tunsin olevani varsin yksin työyhteisössäni.

2011 lopulla kun sopimus Turun kanssa loppui ja alkoivat talkootyöt, tunsin palanneeni elämään. En ollut enää kenenkään talutusnuorassa, sain tehdä työtäni työkaluilla, jotka näin oikeiksi päihdesairaudesta toipumiseksi. Suurimman kiitoksen saa osakseen Juuso Muukkonen, jonka ansiosta sain osallistua Juuson  läheisviikonloppuun hoitolaitoksessa ja läheisterapeutti Laura Eklund, jonka ansiosta tunnistin läheisriippuvuuteni ja aloin hoitaa sitä. Liuotushoito on tehonnut hienosti ja se möykky rintalastan takana, jota masennuksesta toipuminen ei vienyt, on alkanut vauhdilla sulaa, mutta se edellyttää elinikäistä hoitamista ja nöyrää, rehellistä itsetutkistelua ja siihen auttaa 12-askeleen ohjelma.

Eilen oli työurani viimeinen päivä. Laitoin edellisenä iltana paperille ihmisiä jotka ovat tukeneet minua viime vuosina ja kulkeneet rinnallani, joihin voin ottaa yhteyttä tarvittaessa. Yhdellä istumalla sain luvuksi 25. Heistä kaikki 1 lukuunottamatta ovat tulleet mukaan 2012 jälkeen. Tein myös toisenlaisen listan: työssäni työkalupakkini tärkein työkalu on intuitio: ihmiset, joihin olen tätä kautta panostanut. En ymmärtänyt intuition merkitystä aikaisemmin, vaikka olen sitä käyttänyt yli 18 vuotta. Nämä ihmiset ovat niitä, joissa olen nähnyt toipumisen potentiaalin, vaikka ovat vahvasti radalla, mutta jokin selittämätön asia on saanut minut heihin uskomaan. Lukuisat kerrat olen saanut kuulla, että olen hyväuskoinen hölmö ja höynäytettävä. Näitä ihmisiä sain, taaskin, yhdeltä istumalta 19 ja heistä toipuneita ja toipuvia on 16, yksi on löytämässä oikeat työkalut ja kaksi on selkeästi radalla, mutta heihinkin uskon, kun kaikki palaset ovat kohdallaan, toipuminen voi alkaa.

Kahvia ja kakkua oli eilen syömässä nelisenkymmentä ihmistä. Taidettiin kaikki olla kiitollisia, kuka mistäkin syystä. Ylpeydenaiheita oli paljon ja kakku oli hyvää. Olen ylpeä, että saan tuntea teistä jokaisen. Kuten kaimani Hannu Ylönen tapaa sanoa: jokainen päivä on oppimistapahtuma, niin eilinenkin. Niin....ja kuten yksi elämisentaidonopettajistani, Miia Jokinen on minulle opettanut: asioilla on tapana järjestyä.....ja taas kerran sait minut liikuttumaan sanoistasi.

Olen saanut uskomattoman määrän muistamisia monin eri tavoin, pieni osa pääsi paikallekin. Kaikkiaan muistamisia oli paljon yli sata ja jokainen niistä oli yhtä tärkeä. Kiitos!

Leipätyö loppui. Vapaaehtois- ja vertaistyö jatkuu. Tärkeintä on että tunnen, että tänään en ole yksin.