Juuri tänään teen suunnitelman. Ehkä en seuraa sitä täydellisesti, mutta minulla on sellainen. Se pelastaa minut huolelta, kiireeltä ja epäröinniltä.

Huomasin juuri, että edellisestä blogikirjoituksestani on kulunut lähes 5 kuukautta. Se ei tarkoita, etteikö asiaa olisi ollut, mutta silloin, kun elämä henkilökohtaisella tasolla ei ole järjestyksessä niin, että mielikin kaipaa järjestäytymistä uudelleen, on asioiden marssijärjestys pohdittava uusiksi eli kuten 12 askeleen ohjelmissa viisaasti sanotaan: ensimmäiset asiat ensiksi ja tämäkin menee ohi.

Vaikka olen aloittanut toipumisen läheisriippuvuudestani jo yli kolme vuotta sitten, ovat viimeiset kuukaudet olleet sekä raskaimmat että opettavaisimmat. Oppia elämään uudessa elämäntilanteessa, nöyrtyminen oman itsekkyytensä edessä, suostuminen katsomaan oman perssilmänsä läpi ja suostuminen hyväksyä kohtaamansa näky.Vielä tällä viikolla jouduin huomaamaan, että olin käyttäytynyt riippuvuuteni ohjaamalla tavalla: syyllistin itseni hyvän ystävän fyysisistä kivuista, joiden kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. Ymmärrettyäni tämän kottikärryllinen kiviä putosi harteiltani kerralla. Olin vain pari viikkoa ihmetellyt, miksi on vuorotellen paskat fiilikset ja normaalit fiilikset. Onneksi vastaus löytyi peilistä. 

Edellisen jälkeen oli helppoa aloittaa keikkatyö NAL-palvelussa eilen ja se palkitsikin täysin. Se on juuri sitä, mitä haluan tehdä ja missä pääsen toimimaan vahvuuksillani. Nyt toivon, ettei sijaistamani ohjaajan tauti olisi täysin talttunut maanantaihin mennessä, jotta saisin päivän tai kaksi lisää keikkaa...sen verran innoissani olen työstäni.

Lisää tähtihetkiä tuli tänään taivaalleni, kun nähtiin ystäväni kanssa Loimaan toipujia pitkästä aikaa. Kokemuksia entisestä elämästä ja tästä päivästä, kun elämä kantaa. Silloin päätin, että on oikea hetki kirjoittaa tänne.

Kiitollisuus on tällä hetkellä päälimmäinen tunne elämästä. En usko seuraavaan blogikirjoitukseen menevän lähellekään viittä kuukautta.Kiitos, jos jaksoit lukea.....