Mä en tarkoita väheksyä nyt onnea, onnea..... Mä hyväksyn sen, et`mä hallitse en, tätä hallitse en, vaan se, se käy ylitseni. (Pauli Hanhiniemi, Käteni oli kerran vakaa)


Joskus otsikon keksiminen on vaikeaa, vaikka tietää tarkalleen, mistä haluaa puhua. Onneksi on olemassa ihmisiä, joilla sanat osuvat tarkasti ja kuvaavat myös monen muun tunteita omasta elämästään. Kiitos Pauli Hanhiniemi.

Silmäillessäni blogikirjoituksieni määrää ja julkaisutiheyttä, mitä olen ennenkin pohtinut, olen saanut ymmärryksen, miksi nyt, kun on enemmän syytä kertoa tuntemuksistaan, kerron niistä entistä harvemmin ja vähemmän täällä. On oltava valmis niin, että pystyy hyväksymään kertomansa ja on sen takana. Jos on vielä itsekin epätietoinen missä kulkee ja kuka kulkee, on parempi pitää kynänsä penaalissa.

Kun on isoja elämänmuutoksia tapahtunut, kaikki palikat hakevat uudestaan paikkansa. Välttämättä ne samat palat eivät menekään siihen samaan koloon kuin aikaisemmin ja on etsittävä uusia näkökulmia rakentamiselle ja mentävä itseensä ja tuoretta sanontaa käyttääkseni on pystyttävä "katsomaan oman persesilmänsä läpi" voidakseen luoda uusia asioita. Minun on ollut pakko  opetella poistamaan ajattelustani mustavalkoisuudet, koska elämässä ei ole paljonkaan mustavalkoista paitsi musta ja valkoinen. Silti elämä ei ole harmaata, vaan siitä löytyy paljon värejä, kun osaa katsoa. 

Tähän tilanteeseen pääsemiseen minua on eniten auttanut Tyyneysrukous:
Jumala antakoon minulle tyyneyttä hyväksyä
asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitkä voin
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kuinka tähän sitten pyrin, koska se ei ollenkaan aina onnistu ja tulee hetkiä, jolloin itsekäs ja omavoimainen ajattelu johtaa toimintaan, mikä ilmenee milloin oman egon korostamisena, milloin läheisten kontrolloimisena jne.

Kun löytää jokaisesta päivästä hyviä ja myönteisiä asioita, vaikka kuinka pieniä, palaset alkavat loksahdella kohdilleen. Joskus niistä pienistä tuleekin koko kuvassa suuria. Kerron esimerkkejä päivänpelastajista. 
Kesäkuun lopulla AA:n ja Al Anonin kesäpäivillä, mulle eka kerta, tapasin kymmeniä ihmisiä, joita en ollut ennen tavannut ja jokaisen kanssa puhuimme samaa kieltä. Tunsin kiitollisuutta.
Viime viikonloppuna, kun oli sateista, huomasin unohtaneeni sateenvarjoni kesäpäivien naulakkoon, kun en sitä ollut sen koommin tarvinnut. Soitin koulun kiinteistönhoitajalle. Hän oli laittanut sen talteen ja lupasi pitää toimistossaan, kunnes tulen taas Siilinjärvelle.
Kotiryhmän löytäminen Al Anonista ei ole ollut mulle se tärkein asia. Kuitenkin kesäpäivillä lauantaina ajatus vaan tuli päähäni, että nyt haluan saada kotiryhmän ja tiedän mikä se tulee olemaan. Sunnuntaina sain kertoa ryhmässä asian.
Viime lauantaina huomasin yhtäkkiä, että auton tupakansytyttimeen ei tule virtaa. Tämän huomasin, kun yritin laittaa navigaattoria päälle. Auto oli ollut juuri perjantaina pikkuhuollossa enkä huomannut sitä, koska navigaattori oli ollut reilu viikko aikaisemmin käytössä. Niinpä menin korjaamolle maanantaiaamuna.Kysyin, voisiko tsekata, onko kyse sulakkeesta vai jostakinisommasta viasta? Puolen tunnin kuluttua auto oli vikakooditarkistuksessa jaasia oli ok ja ainoastaan sulake vaihdettiin. Kysyin, mitä olen velkaa? Anna olla lompakkosi taskussa, asia on kunnossa.
Nämä olivat monen muun asian lisäksi "päivänpelastajia".
Jotta voi löytää mielenrauhaa ja tyyneyttä nähdä tällaisia asioita, vaikka olisi kaaostakin elämässä, tarvitaan jotakin tärkeää. Sitä ovat itselleni vertaisryhmät, pääasiassa 12-askeleen ryhmät, koska siellä voin kertoa tunteistani, mikä hiertää, mikä tuo iloa. Siellä voin tuntea olevani ryhmän tasavertainen jäsen. Siellä ei kyseenalaisteta kenenkään sanomia asioita, koska jokainen siellä tietää, että jos joku valehtelee tai keksii juttuja, hän valehtelee ja pettää VAIN ITSEÄÄN.