maanantai 23. toukokuuta 2016

Miten saavuttaa tyyneys, kun omat epäluulot ja vihantunteet panevat hanttiin?



Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

On ollut vaikea kirjoittaa tätä blogiakaan, kun tyyneyden saavuttaminen on ollut lähes mahdotonta, monista eri syistä, joita tässä valotan. Ymmärsin tämän muutama päivä sitten, kun eräs ystäväni ja päihderiippuvaisen läheinen kirjoitti tekstin, jossa hän kertoi pohtineensa, mitä pitäisi tänään tehdä: riittää, kun täyttää oman paikkansa tänään tässä elämässä, eikä yhtään enempää tai vähempää. Kun päivä on ohitse, näkee minkä kokoinen se paikka oli.

Erosin muutama vuosi sitten kirkosta, koska halusin kostaa kirkolle sen, että useita vuosia aikaisemmin minua oli kohdeltu väärin henkilökohtaisessa asiassa enkä saanut sellaista tukea, mitä silloin olisi välttämättä tarvittu. Päätin keskittää vihani valtionkirkkoon eikä se sortunut sittenkään. Minulla ei myöskään ollut tyyneyttä hyväksyä asiaa, jota en voinut muuttaa, vaan tein sitä tuulimyllyni ja olin itse Don Quioteni ilman ainoatakaan Sancho Panzaa, Rosimantea tai Dulcineaa. Tein siitä vihani kohteen. Nyt ei puhuta uskonnosta, se on henkilökohtainen asia, eikä se liity kirkkoon paljonkaan.

Kun työkaverini ja ystäväni Ari kuoli yllättäen kuukausi sitten, en pystynyt hyväksymään sitä, menin tolaltani, elin tutkalla, tein pakolliset asiat ilman tunnetta. Siunaustilaisuudessa pappi kertoi Arin tehneen nuoruudessaan taulun, jossa oli tyyneysrukouksen teksti. Se liikutti minua ja vedet tulivat silmiin ja tajusin, että tämähän on juuri se asia mikä on hyväksyttävä.

Kun olin lähdössä Savon retkelleni Liedossa kunta järjesti suunnittelutilaisuuden elokuun puolivälissä järjestettävää Lieto-viikkoa varten kolmannen sektorin toimijoille. Raision Tukikoti ry:tä edusti puheenjohtajamme Kari Alho ja viestitti, että seurakunnan diakoniatyöllä voisi olla kiinnostunut yhteistyöstä kanssamme ja järjestämään yhteisen tapahtuman Lieto-viikolla.

Käydessäni Äänekoskella sain Kuulla Mauri Poikeljärveltä, kuinka tärkeitä toimijoita alueen seurakunnat ovat päiväkeskukselle ja yhteistyö toimii luottamuksellisesti ilman tuputusta ja omaneduntavoittelua niin, että ihmiset löytäisivät toipumisentien, vaikka heidän päässään ei loistaisi kirkkauden kruunu. Samanlaisia asioita sain kuulla Kuopion Katulähetyksestä kansakoulukaveriltani Juha Willmanilta, joka toimii työkseen Katulähetyksessä kertoen eri paikoissa, että päihderiippuvuudesta voi toipua.

Olen aina korostanut, että apu on annettava kun sitä pyydetään eikä virastoaikana. Jouduin ajattelemaan asian täysin uusiksi luettuani tuon alussa olevan tekstin. Mikä minä olen kieltämään jonkin tavan auttaa, vaikka se olisikin kohdellut minua väärin, se voi kuitenkin auttaa jotakuta muuta ihmistä. Minähän olen varsinainen byrokraatti, ellen muuta toimintatapojani, jos hyväksyn vain oman tapani. Päämäärä ja sen saavuttaminen ovat tärkeät eikä tapa miten se saavutetaan, toipuminen riippuvuudesta, vaikka meidän tapamme onkin interventio, hoitoonsuostuttelu. Joku viisas, muistaakseni Miska Mikkonen, on sanonut, että tärkeinpiä ovat ajoitus ja tyyli eli ei suinkaan , mikä instanssi sen tekee.

Luettuani ja lopultakin tajuttuani tuon blogikirjoituksen alussa olleen teksti halusin kai myöntää typeryyteni tässä asiassa ja lähetin sähköisesti Liedon seurakuntaan jäsenanomuksen, sillä joka korissa voi olla mätä hedelmä eikä koria ole pakko heittää roskikseen.