Miksi kirjoittaisin itseni vereslihalle?

Olin tänään vertaistapaamisessa ja keskustelu erään vertaisen kanssa sai minut hämmästymään ja ajat-
telemaan asioita, joita en ollut tullut ajatelleeksi hyvin moneen vuoteen. Hän kertoi kirjoittavansa aja-
tuksiaan paperille säännöllisen epäsäännöllisesti, ei päiväkirjanomaisesti. Vihkoissa ja paperilapuilla
on keskustelun pätkiä, ajatuksia ja niistä virinneitä ajatuksia ja kaikkea mahdollista mitä mieleen on
juolahtanut.Tämä sai minut tajuamaan, etten ole kirjoittanut sen jälkeen, kun menin Turvatupaan töihin.
Ei Turvatupa ajatuksen lentoa sammuttanut. Lähetinhän kaksikymppisenä kaksikin käsikirjoitusta kus-
tantajille ja luonnollisesti tuli bumerangia takaisin. Hyvä niin. Kirjailijaksi ei voi tulla, jos on halu sanoa,
on oltava sanomisen pakko ja siihen tarvittava taito. Minulla ei ollut kumpaakaan.

Selvittyäni masennuksesta voittajana, laakeriseppele päässä, jonka lehdet käytän soppamausteena,
halusin ensin jakaa kokemuksiani ihmisille, joille niistä voisi olla apua. Tapasin työssäni ihmisiä, joille
tukeni ja kokemukseni olivat tärkeitä. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan halusin tuoda esille vielä hen-
kilökohtaisemman näkökulman maailmaan sen kaikkine kiemuroineen. Niinpä aloin pitämään blogia silloin,
kun oli jotakin sanottavaa ja välillä silloinkin kun ei ollut, vaan pelkän turhamaisuuden takia nähdä
kirjoitustaan paperilla.Vaikuttihan siihen myös voimantunne, mikä syntyi, kun olin noussut itseinhon ja ahdistuksen suosta. Siitä tuli sanomisen pakko, eniten itselle, mutta myös teille, koska muuten en näitä
sormiharjoituksia julkaisisi täällä, en esittelisi sydänvertani, mieleni sameita viemäreitä. Kun on selvinnyt
jostakin, mihin olisi voinut upota lopullisesti, voi ymmärtää asioiden ja elämäntilanteiden ristiriitaisuutta
ja suhteellisuutta toisiinsa ja itse elämään nähden. Kun kirjoittaa asioita itsestään ulos se vapauttaa
kirjoittamaan niiden vaikutuksesta ympäröivään todellisuuteen ja päinvastoin. Jos kirjoittaa vain itses-
tään itselleen se kuivuu omaan mahdottomuuteensa. Vaikka kirjoittaisi vain itsestään, se on suhteutettava
ympäröivään maailmaan, jotta sillä olisi edes jokin mittakaava.

Nykyisin kirjoittaminen on vaivatonta ja helppoa. Sanoja tunkee jokaisesta lävestä, mutta minun on
löydettävä niille oikea järjestys eikä niitä ole vain yksi ja minun pitäisi löytää se oikea.Kun on kuunnellut
pian 40 vuotta kuunnellut juoppojen, hullujen ja juoppohullujen tarinoita elämästä, kuolemasta ja kai-
kaikesta siltä väliltä, niin onhan se ihmeellistä, jos ei löydy ryytiä lihaa luiden ympärille, kun sanomisen
pakko on olemassa.  

Mitä jäi käteen viikosta 43/2013

Paljon ja monenlaista ja monenlaista on tapahtunut ennenkuin perjantai-iltaan olen päässyt. Lähes kaikki on sekamelskana päässä ja välillä tuntuu, ettei kaikki sinne edes kerralla mahdu. Tämä päivä on ollut oikeas-
taan lähes täydellinen. Aamulla otin vastaan lähihoitajaopiskelijan loppunäytön ja mikä oli ottaessa, kun
hän on hoitanut hommansa viimeisen päälle, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin K 3 joka kohtaan. On etu-
oikeus saada vastaanottaa näyttöjä tällaisilta opiskelijoilta, jotka ovat vihkiytyneet alalle ja tekevät sitä
sydämellään, ensi viikolla arvostelen toisen yhtä lahjakkaan opiskelijan ja on yhtä suuri ilo tehdä se kuin
tänään. Mistä näitä kultakimpaleita mulle siunaantuu?  Tästä tulee myös luottavainen ja lämmin olo, että
tulevaisuus päihdepuolella olla sittenkin valoisa ja olen saanut antaa pieniä murusia siihen pakettiin.

Iltapäivällä oli onneksi ohjelmassa vapaaehtoista vinttipalaveria tutun päihdeihmisen kanssa. Työnoh-
jauksen varjopuolena on usein se, että samalle aaltopituudelle pääseminen voi olla kiven takana. On-
han toki joskus hyvä, että täysin ulkopuolinen kurkistaa työkupoliin, mutta........Minulle on tärkeintä,
että kritiikit ja huomiot tulevat henkilöltä jonka tietopohjan ja ymmärryksen on tultava samalta suun-
nalta kuin omani. Ei ole mitään mieltä, että telineitä rakennetaan puoli vuotta ja vasta sitten päästään
itse asiaan. Olen taas kerran ylioptimistinen ja uskon molempien saaneen jotakin, kun purettiin paskaa printteristä. Tämä on niin raskas ala, että jollei aika ajoin ole mahdollista purkaa paskaa printteris-
tään, voi käydä kuten minulle muutama vuosi sitten. Burn out ja masennus. Minun on pidettävä tar-
kasti huolta jaksamisestani, siksi olen hyvin tarkka työajastani. Voin toki välillä tehdä hyvinkin pitkän
päivän, mutta vain, kun se on mieluista. Tiedän rajan olevan siinä, että työ ei saa tuntua työltä, silloin
tulee stoppi. Minulla on onni tuntea  pari ihmistä, jotka suostuvat ottamaan työpaskaani vastaan ja kyllä
minäkin heidän työpaskansa otan vastaan.

Keskiviikon haastattelu oli jännä juttu. Sen jälkeen oli vapautunut, suorastaan katharttinen olo, kuin
olisi käynyt läpi jonkinlaisen puhdistautumisriitin. Hyvin terapeuttista. Nämä ovat niitä juttuja, jotka toimivat paremmin kuin mitkään työnohjaukset, mutta niitä on etsittävä ja nähtävä vaivaa oman työhyvinvointinsa eteen.

Olen viime aikoina alkanut epäillä muuttuneeni vanhemmiten joksikin helvetin Leelian lepotuoliksi, tänään
tuli taas yksi todiste lisää. Soitin aamulla asiakkaalle, jonka maksuissa oli epäselvyyksiä ja ilmoitin asian
olevan kunnossa. Yleensä puhelut hänen kanssaan päättyvät huutamiseen ja luurin paiskomiseen hänen
puoleltaan. Mutta nyt, ei huutoa ei rähinää. Hän puhui elämästään, lapsistaan, huumeiden käytöstään
lähes vartin. Lopuksi hän kiitti ,kun kuuntelin. Tietenkin sanoin olevani käytettävissä, jos hän haluaa ju-
tella joskus. Hän kiitti ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Vaikka kaikki lähdöt ovat olleet enemmän tai vähemmän hässäkkäisiä ja huumehuuruisia. Ja aivan lopuksi hän totesi, ettei ole varastanut eikä käyttänyt iv-
 huumeita syyskuun puolivälin jälkeen. Joskus näin joskus toisin.

Ilman itsetuntoa syrjäytettynä

Kaivoin eilen esiinvuodelta 1980 sosiologian lopputyöni Tampereen yliopistosta nimel-
tään Skid-row alkoholistin osakulttuurista irrottautumisen ja yhteiskuntaan paluun vaikeu-
det. Olin kirjoittanut niin hienoa tekstiä, etten pikalukemisella ymmärtänyt siitä mitään.
Todella mielenkiintoista oli, että keinot, joita ehdotin ova käytössä vasta 2000-luvulla, lu-
kuunottamatta Turvatupaa, jossa ne olivat käytössä jo 80-luvulla yhtään liioittelematta.
Toisaalta oma kehu haisee, joten se siitä ja sen kestävyydestä.

Lopputyöni kaivoin esiin Turvatuvan historiikin tekijää varten ja myös omaa sukellustani
historiaan varten. Tänään aloitettiin haastattelullani ja eihän se valmiiksi tullut, vielä jat-
kuu myöhemmin. Olen pohtinut jo pitkään alkoholistin toipumisen ongelmia erityisesti
silloin, kun ihminen on syrjäytetty yhteiskunnan valtavirrasta ja hänen itsetuntonsa on poh-
jassa. Idean tähän ajatuskuvioon sain parilta Minnesota-hoidon kautta toipuneilta, jotka
kertoivat ensimmäisen raittiin vuoden olleen hirveä itsesyytösten ja siitä johtuvan ahdistuksen
ja kelpaamattomuuden tunteista johtuen. Tavanomainen ajatusmalli on, kun alkoholisti
alkaa toipumaan ja saamaan asioita jonkinlaiseen järjestykseen tapahtuu ratkeaminen,
hän tuntee itsensä varmaksi ja normaaliksi ja sen kunniaksi on syytä juoda. Käännän tämän
kuvion toisinpäin. Olen varma, että ratkeaminen johtuu siitä, että itsetuntoa vailla oleva
juoppo pikemminkin rankaisee itseään onnistumisista, koska ei ole sen arvoinen. Juomi-
nen on vanha hyvä konsti kaikkiin ongelmiin ja vaivoihin. Erotan toisistaan alkoholin juo-
misen halun ja himon ja toisaalta tavat ratkaista pulmatilanteita. Tässä tarvitaan poisop-
pimista vanhoista tavoista ja toimintamalleista. Jotakin tarvitaan tilalle, ettei tyhjiö täyty
vanhoilla kaavoilla. Muistan hyvin kun aikoinaan lopetin tupakanpolton, miten paljon se
aiheutti lisää aikaa, joka piti täyttää. Päiväjärjestystä piti siis viilata ja järjestää uudestaan.
Poltin kylläkin 2,5 askia päivässä. Tästähän tulee hyvin toimiva oravanpyörä, rankaistaan itseä juomalla ja se taas aiheuttaa itsesyytöksiä ja ahdistusta juomisesta. 

60-luvulla, kun ympäri Suomea alettiin perustaa hoitokoteja, puolimatkantaloja, alkuunpani-
joina olivat alkoholistit, jotka halusivat lopettaa juomisen, samat ihmiset, jotka perustivat 
esimerkiksi A-kiltoja. ja olivat usein työntekijöinä näissä paikoissa. Julkinen päihdehuolto
karsasti näitä Koskenkorvan pitkän linjan käyneitä. Olen joutunut yhdessä vaiheessa työskentelemään henkilön kanssa, joka piti näitä vertaisia pikemminkin vahingollisina
toipumiselle. Tätä jatkui pitkälle 2000-luvulle. Julkinen puoli halusi tiukasti pitää vertaiset
erillään oikeasta päihdehuollosta. Mutta kuinka ollakaan ja voi kauhistus joskus 2008 tai
2009 kaikki muuttui, yhtäkkiä vertaisista tuli hovikelpoisia. En millään jaksa uskoa tällaiseen
ajattelutavan muutokseen. Uskon vakaasti, että suurempi syyllinen on raha. Vertaiset teke-
vät työtään sydänverellään ja tämä voisi olla laman aikaan toimiva konsti säästää päih-
demenoissa.

Teatteria ja löytölapsia

       Hyvän näytelmän tuntee siitä,että se antaa eväitä elä-
mään ja virkistystä ja voimia arkeen ja tunteen siitä, ettei
ole yksin, vaikka joskus siltä tuntuisikin.Se myöskin antaa aja-
tuksia ja virikkeitä vielä ajankin kuluttua. Huonon teatteriesi-
tyksen tunnistan siitä, että se menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eikä herätä ajatuksia eikä seuraavana päivänä muista, mitä on nähnyt ja kuullut.

       Tampereen työväenteatterin Kellariteatterissa eilen nä-
kemäni Sirkku Peltolan Ihmisellinen mies on kertomus nyky-yhteiskunnan voitontavoittelusta ja niiden ihmisten syrjäyt-
tämisestä, jotka eivät pysy tahdissa mukana tai ymmärtävät elämän tarkoituksen toisin kuin ne joiden tahdissa yhteiskuntaa viedään
"eteenpäin". Tätä kuvaa hyvin, kun vähän ennen äkillistä kuole-
maansa Raine vastaa pojantyttärelleen Raisalle tämän kysyessä mitä elämä on, että sitä että elää.Rainen elämäntehtävä on olla
hyvä ja auttaa ihmisiä oman elämänsä kustannuksella, ihmisiä,
jotka ovat elämässään jääneet yhteiskunnan laidoille tai ulko-
puolelle, Alkoholisoitunutta vuokraisäntää,psyykkisesti sairasta
asiakasta (Raine on ihmeimurikauppias), jolta on katkaistu säh-
köt ja kaikki asiat sekaisin,peliongelmaista työnantajaa,läheisriippuvaista poikaansa, miniää, joka on epävakaa eikä siedä hyvyyttä, lapsenlasta, joka on murrosiän
pahimmissa myrskyissä. Kun Raine kuolee, kaikki ovat hämmentyneitä, koska heidän elämältään on pohja pois, mutta he
muistavat, mitä Raine opetti,askel askeleelta, vähitellen. Toi-
saalta osa on kiitollinen osa tuntee syyllisyyttä kuten Kale,
että olisi voinut pelastaa Rainen, jos ei olisi ollut juomassa.
Toisaalta Raisa sanoo tärkeimmän laulettuaan hautajaisissa Rai-
nen muistoksi laulun. Hän kiittää Rainea siitä, että tämä antoi
Raisan olla ja murjottaa,kulki rinnalla ja eli mukana,ainoana.
Raisa oli myös ainoa, jonka suru oli täysin pyyteetöntä rakastavaa surua, koska Raine antoi hänelle tarkoituksen elää
ja aikaa ja tilaa kasvaa ihmisenä.Aivan lopussa, kun Raisan äiti
on lähtenyt,koska ei kestänyt elämää, jossa ei ole hyvyyttä,
vaikkei sitä halunnutkaan ottaa vastaan,Raisa kysyy isältään ha-
luaisiko tämä äidin palaavan. Isä sanoo ettei tiedä, johon Raisa
sanoo toivovansa äidin palaavan.Konkreettista syytä miksi en
osaa selittää muulla kuin äidin ja lapsen yhteydellä.

Menneen viikon esilläolleimpia uutisia on ollut varsinkin 
iltapäivälehdistössä kuukauden ikäisen vauvan löytyminen kerros-
talon edestä penkiltä. Näissä jutuissa tärkeimpiä pointteja
ovat aina olleet moralisointi, tuomitseminen ja äidin huonoksi
ja arvottomaksi, ajatuksissa myös todennäköisesti juopoksi ja 
narkkarihuoraksi, julistaminen. Tällaisista asioista kirjoitettaessa unohdetaan lähes aina, että ei ole yhtä tai kahta asiaa, mitkä tähän ovat johtaneet ja varsinkin äiti jätetään
oman onnensa nojaan. Toinen lehti otsikoi tähän tapaan: saako äiti vauvansa takaisin, hylkäsi vauvansa 4 päiväksi. Ja toinen kirjoitti, että poliisi on kuulustellut äitiä ja tämä katuu sy-
västi tekoaan.Paljon tärkeämpää kuin julistaa äiti epäkelvoksi ihmiseksi olisi selvittää, mikä on aiheuttanut sen ettei äiti
ole pystynyt kertomaan asiasta kenellekään eikä käynyt neuvo-
lassa tai kertonut ystäville vanhemmille jne. Mikä on aiheuttanut
tämän umpikujan? Olemme olevinamme hyvä yhteiskunta, jossa kaikkien on hyvä olla, kun vain hoidamme asiamme kunnolla. Juuri
niin, entäpä jos kaikki ei menekään kuten paragraafit sanovat,
entäpä jos olenkin se neliskanttinen palikka ja reikä on pyöreä.
Entäpä, jos ei olekaan Rainen tapaista ihmistä, joka auttaa oman
elämänsä kustannuksella. Asiahan on hyvin yksinkertainen, otetaan
huostaan ja sijoitetaan. Äidillä ei ole väliä enää,hän on tiensä
valinnut menköön juoppokaveriensa luo. Vai onko?? 

Työn palkitsevuudesta

Mihin vielä päädynkään muutaman vuoden kuluttua, kun jo tänään sain komeimman pokaalin minkä
olen 31 vuotisellani urallani sosiaalityöntekijänä saanut. Henkilö, jonka taistelua alkoholismin syövereis-
sä olen seurannut välillä tukien välillä kauhunsekaisin tuntein. Välillä on olleet palikat hukassa, välillä
pää täynnä perkeleitä, välillä itse rakentaja hukassa. Juuri kun näytti jo siltä, että tulee taas limbo monen
limbon jälkeen, sain tänään häneltä viestiä, piirustukset ovat löytyneet ja miten Rubikin kuutio rakennetaan.

Minun tehtäväni ei ole tehdä mitään valmista, vaan kuljettava rinnalla, tuettava tarvittaessa ja toivottava,
että toipuja oivaltaa palikoiden oikean järjestyksen. Hänen kohdallaan näin on tapahtunut ja hän on
sen itse tehnyt. Ei voi päästä päämääräänsä, jos ei tiedä mistä on tulossa ja minne on menossa tai edes
olenko se minä. Vaikka matka on vasta alussa, päämäärä on selvillä.

Hyvää ja kaunista

Vie päivä pilvet pois ja valtamerta uin
En jäänyt liejuun rapakon
On poissa kaikki mihin ennen turhauduin
Pukeudun kunnes olen alaston
(Juice Leskinen)


Masennukseni rankimmassa vaiheessa työterveyslääkärini sanoi minulle kirjoitettuaan pari kuukautta
lisää sairaslomaa: Masentunut ei voi hoitaa toisia masentuneita.Olin silloin helpottunut. Nyt olen pelkäs-
tään tyytyväinen, että se hoitui näin kuin hoitui. Siitä on nyt 3,5 vuotta, lääkkeet, sairaslomat, kuntoutus-
rahakausi, osatyökyvyttömyyseläke, terveen paperit. Ainoana näkyvänä asiana on estolääkitys, joka
saattaa pysyä loppuelämän, mutta entä sitten. Nyt jälkikäteen olen ihmetellyt, millä tiedolla ja kokemuk-
sella olen pystynyt ihmisten asioita hoitamaan aikaisemmin.Vasta näiden kokemusten kautta olen pääs-
syt sinne ihmisessä, mitä en tiennyt ennen olevankaan, olen myös ymmärtänyt vertaisuuden merkityksen
oli sitten kysymys alkoholismista tai masennuksesta.

Työhön on tullut aivan uusia ulottuvuuksia, olen joutunut ottamaan kalenterin käyttööni, ensi kertaa elä-
mässäni. Tämä ei johdu, pelkästään, unohtelemisesta. Tänään tuli yksi verkostopalaveripyyntö ja huoma-
sin minulla olevan lähes kolmannes päivistä seuraavan kuuden viikon aikana ohjelmoituna. Kaiken lisäksi
nämä koulutukset, palaverit, tapaamiset ja muut eivät ole pakkopullaa, vaan suorastaan hingun päästä
niihin mieli avoinna. Tajusin myös äskettäin, että kupolianikin hoitaa viisi ihmistä, yksi maksusta ja neljä
miten sen sanoisin, lähinnä lähimmäisenrakkaudesta, joille toivon pystyväni itse antamaan jotakin. On hy-
vin tärkeää, että kenellä tahansa on ympärillään ihmisiä, joille voi välillä kaataa laskiämpärinsä, ja joilta
sietää kritiikkiä, se on yhtä tärkeää kuin kuunteleminen. Keskinäisen kehumisen kerhoilla on yleensä
vain todellisuudesta pois harhauttavaa vaikutusta.

Kun maanantaina laitettiin Turvatuvan historiikkia alulle, tajusin monia asioita vuosien varrelta kontra
nykyinen päihdehuolto, miten edistyksellisiä meillä on oltu. Tunsin suurta ylpeyttä siitä mitä olemme
saaneet aikaan. Meillä verkostoiduttiin paljon ennen kuin kukaan oli koko sanaa suustaan päästänyt,
meillä tehtiin kuntoutumissuunnitelmia jo 70-luvun puolella ilöman minkäänlaista ohjausta, löysin kysei-
set suunnitelmat sukeltaessani historian syövereihin. Me olimme ensimmäinen hoitokoti Suomessa, jossa miehiä ja naisia asui samassa talossa ja samassa huoneistossa, eikä ongelmia ole tähän päivään asti
ollut. Meillä on myös suoritettu Suomen ensimmäinen yhdyskuntapalvelu. Täysin olin unohtanut senkin,
että tein yhteiskunnallisen tutkinnon lopputyön nimeltä Skid-row alkoholistien yhteiskuntaanpaluun vai-
keudet haastattelututkimuksena Turvatupa ry:n hoitokotien asukkaista. Näitä asioita muistellessa jää-
vät oikeutetusti taka-alalle ne tapahtumat, joissa kuvaannollisesti yritettiin laittaa pommia nurkkamme
alle.Rinnuksiamme koristavat kaksi voitettua taistelua Ruissalon huoltokodin säilyttämisen puolesta 90-
luvulla.

Tulevaisuus saattaa tuoda paljon mielenkiintoisia uusia asioita. Virityksiä on moneen suuntaan, Kokenet
verkkopalvelua, jotakin uutta Risen suunnalta ja pientä värinää on Salon A-klinikkaa kohti. Edelliset
ovat unelmia, toiveita ja kangastuksia, joista voi tulla jotakin tai sitten ei. Ja tietysti Turvatupa ry 50 v.
2015 on tosi iso asia. Haastatteluun on tällä hetkellä lupautunut nelisenkymmentä ihmistä.

Syrjäytetyt

Tietäkäätte siis, kaikki toisin organisoitiin
vuorenne siirsin, nyt ne seisoo sijoillaan
häätö tulee, päittenne menoksi se koituu
ellei ryhti riitä siihen, että vahdit vaihdetaan.
(Juice Leskinen, Vahdinvaihto)



Jokaisen arvonsatuntevan ihmisen kuuluu olla huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Viimeisissä presidentin
vaaleissa oltiin hyvin huolestuneita asiasta, YK on myös hyvin huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Me hyvät
ihmiset olemme löytäneet konsensuksen syrjäytymisessä. Olemme siis vielä parempia ihmisiä kuin ennen.
Kilpemme kiiltää, omatuntomme on puhdas, voimme siis jatkaa omaan napaamme tuijottelua sillä olemme
puhtaita ja aatteellisia.

Mitä tarkoittaa syrjäytyä verbi? Sehän tarkoittaa samaa kuin astua syrjään, mutta kauniimmin, passiivi-
semmin. Astua syrjään, siinä on vapaaehtoisuutta sekä oma-aloitteisuutta, ikäänkuin se olisi suorastaan
uravaihtoehto. Syrjäytyjä, ylisyrjäytyjä, johtava syrjäytyjä jne.

Miksi jotkut ihmiset joutuvat syrjään yhteiskunnan valtavirrasta ja kilpailusta päästä kunnian kukkuloille?
Mikä osuus on ylisukupolvisella heikko-osaisuudella? Lapset, joiden kotona on työttömyyttä, fyysisiä ja
psyykkisiä sairauksia, alkoholismia, huumeongelmia jäävät helposti erilleen, kun jaetaan matkalippuja menestykseen. Heillä on täysi työ pystyä selviämään arjesta kohtuullisesti ja säilyttää kasvonsa ihmisten
silmissä. Heidän pitäisi olla huomattavasti vahvempia ja kovempia kuin muut ikäisensä saavuttaakseen
samat menestykset. Entäpä jos voimat uupuvat? Otan toisen esimerkin. Perhe, jossa mies on väkivaltainen
ja pahoinpitelee vaimoaan kerta toisensa jälkeen vakavasti, jolloin kuvaan tulevat poliisi ja lastensuojelu-
viranomaiset. Lapset otetaan todennäköisesti huostaan, koska heidän ei ole turvallista asua kotona. Lapset viedään siis äidiltä. Vaikka nainen lähtee pois väkivaltaisen miehen luota, kuva, mikä tilanteesta näkyy
ulospäin, on että äiti ei ole kelvollinen hoitamaan lapsiaan. Tämä näkyy myös mustaa valkoisella lasten-
suojelun kansioissa. Kolmas esimerkki. Nuori, jolle koulu ei ole maistunut, eikä elämän suunta ole selvillä,
joka on pyrkinyt ammattikouluun pari kertaa. Kotoakin on heitetty pihalle, kun ei mitään viitsi kuin juopotella ja pössytellä. Töitä ei saa, kun ei ole koulutusta. Toimeentulotuen hakeminen on tehty niin byrokraattiseksi,
ettei voimavarat riitä kaikkien tositteiden keräämiseen. Loppujen lopuksi tällainen ihminen  saattaa olla,
kokeneen sosiaalityöntekijän sanontaa käyttääkseni, elämässään ikäänkuin eksyksissä.

Kaikissa edellisissä esimerkeissä voitaisiin heille saada tukitoimin paljon aikaan ja estää erilaista vammau-
tumista, mutta se maksaa ja ennuste on sen verran kehno, ettei kannata tukea kuin sen verran, ettei
veri tartu omiin käsiin. Nykyisin edellisten esimerkkien ihmisistä käytetään nimitystä syrjäytynyt. Sitä he
eivät todellakaan ole, vaan HEIDÄT ON SYRJÄYTETTY. HEITÄ EI TARVITA:

Ratapihalla Hyvinkään
kodittoman kotimaa
eikä mies menestyvinkään
kiinni itseään saa.

Murheen keskellä piehtaroi
tallaa sepeliään
silti toivossa elää voi
läpi tulen ja jään!

ryvetetty kyyhkynen
(Juice Leskinen, Ryvetetty kyyhkynen)

Haistakoon veen, jos joku perkele puuttuu mun juomiseen (Syrjä), ajatuksia alkoholismista.

                     



                       Olen viime aikoina pohdiskellut tavallista enemmäm alkoholismin olemusta monista eri syistä.
On ollut hyväksytyksi tuleminen Verkottaja koulutukseen, Turvatuvan historiikin haastateltavia hankkiessa
ja myöskin asiakastyössä. Nämähän ovat ikuisuuskysymyksiä ja ne olisi ratkaistu ajat sitten, jos eivät olisi.
Kaipa yksi hämmentäjä mukaan mahtuu. Se kai lienee selviö, että päihteidenkäytön lopettaminen on a ja o.
Miten siihen päästään onkin toinen juttu. Kasvualusta ja motivaatio tietysti tarvitaan. Erityisesti minua kiinnostavat tilanteet, joissa ihmisellä on aitoa halua ja motivaatiota, mutta palikat ovat väärinpäin tai vää-
ränmuotoisia. Eräs alkoholisti kertoi, että ennen juomisen lopettamistaa hän ajatteli, että tänään en juo ja olin ehdottoman tosissani. Ja yhtäkkiä, naps, kun kello tulee 19.30, viinakauppaan. Tämän mekanismin olen
kuullut kymmeniltä jollei sadaltakin alkoholistilta olevan totta. Uskon, että tähän tarvittaisiin pause kytkin,
miten menee ajatuskuvio, kun kaikki kääntyy ylösalaisin hetkessä. Kun tästä on tullut noidankehämäinen
ajatuskuvio, olisi siitä poisopittava ja onnistuessaan alkoholisti ei enää tarvitsisi alkoholia. Useimmiten ihmi-
nen on tavoissaan hyvin urautunut, olipa kyse mistä elämänpiiristä tahansa. Normaalista poikkeava käyttäytyminen saa ainakin ulkopuolisen silmin ihmisen näyttämään omituiselta vähintäänkin.Asiat ratkaistaan
aina lähes samalla tavalla. Toisaalta onnistunut kieltäytyminen alkoholista ruokkii onnistumisen tunteita ja mielihyvää.Sitten on vielä itsetuntoasiat. Henkilökohtaisesti en kannata retkahduksista puhuttaessa niinkään
ajatusmallia, että kun asiat alkavat sujua ja tulee onnistumisia, alkoholisti palkitsee itsensä juomalla.Viime aikoina olen kallistunut päinvastaiseen näkökantaan. Mielestäni alkoholisti paremminkin rankaisee itseään siitä, että asiat alkavat sujua. Minä en ansaitse tätä, koska olen täysi paska. On helpompi sukeltaa itsesää-
lin ja huonouden likakaivoon kuin astua uuteen ja varmastikin pelottavaan maailmaan, jossa joutuu otta-
maan vastuun elämästään ja vastoinkäymisistä, joita elämä tuo. Tosin siihen kuuluu myös onnentunteita onnistumisista, mutta ne jäävät taka-alalle, kun maailma on hyinen ja kylmä. Silloin kun juo, ympäristön vaatimukset ovat pienempiä, koska ei se kuitenkaan onnistu missään. Moni toipunut alkoholisti sanoo, että ensimmäinen vuosi on kaikkein pahin, ei siksi, että haluaisi juoda, vaan koska tuntee itsensä niin huonoksi
ja mitättömäksi, ja selvinpäin. Tästä tulee mieleen Klamydian V. Jokisen riimi Delirium tangossa, että en-
sin pelkää, että kuolee ja sitten ettei kuolekaan.

Kun kyyneleet on ehtyneet, silmiä aristaa, pienessä päässä perkeleet korkkia naristaa, päälleni tuhkaa karistaa (Martti Syrjä)

                      Minun on pitänyt kirjoittaa tänne jo pitkään naisten alkoholismista yhteiskunnallisten ja
sosiaalisten näkökohtien kannalta. En puhu naisten eurosta tai muusta, jossa naiset eivät ole tasa-arvoi-
sia. Tässä on ertyisesti kyse siitä, miten paljon vaikeampaa naisen on palata "kunnollisten" ihmisten kir-
joihin toipuessaan. Onhan se toki mahdollista tietenkin, mutta paljon vaikeampaa kuin miehillä.

                       Naisen rooli ihmisenä ja äitinä on niin vahvasti kiinni perheen rooleissa edelleen. Naisen kuuluu laittaa ruokaa, pestä pyykit jne myös työpäivän jälkeen. Entäpä sitten kun viina alkaa maistumaan.
ja vaikuttamaan perheeseen. Puhun tässä oman työni kautta tulleen kokemuksen nojalla.Jossakin vaiheessa todennäköisesti lapset otetaan huostaan tai avioeron yhteydessä määrätään isälle. Käytännössä tämä
tarkoittaa, että nainen saa huono äidin = ihmisen leiman, joka ei lähde pois. Hän saa tavata lapsiaan ehkä
valvotusti joskus harvoin. Hänestä ei ole mihinkään. Alkoholi on vaihtelevasti elämässä mukana ja elä-
mänhallinta sekalaista. Olen vakaasti sitä mieltä, että syyllisyys ja häpeä siitä, ettei ole pystynyt huolehti-
maan lapsistaan, vaikeuttaa paljon alkoholismista toipumista, koska häpeä ja syyllisyys menevät kaiken
muun edelle. Uskon että lapsista luopuminen vie naisen itsetunnosta loputkin ja hän alkaa rankaista itseään
juomalla pahoista teoistaan, enkä todellakaan tarkoita, että jos ei pysty huolehtimaan lapsistaan, heitä ei
pitäisi huostaanottaa, en todellakaan.Uskon kokemukseni perusteella, että jokainen äiti kaipaa lapsiaan.
Kun nainen tulee asumaan asumispalveluun ja järjestää huoneensa, tärkein asia on laittaa lasten kuvat
näkyville ja hän haluaa esitellä kuka kukin on. Jos elämän polku on mutkallinen ja nainen hävinnyt juo-
pottelureissuillaan maailman tuuliin, mutta tavarat ovat jääneet asuinpaikkaan, ensimmäinen ja tärkein
mitä hän kysyy on, että ovathan lasten kuvat tallessa. Tänä kesänä eräs nainen soitti parikolme kertaa
viikossa ovathan lasten kuvat tallessa. Huonekaluilla tai kela-papereilla ei ollut väliä, valokuvilla oli.
Tähän asiaan hoidoissa pitäisi keskittyä entistä enemmän, nimenomaan naisilla, koska syyllisyy ja itsensä rankaisemin on nimenomaan naisten toipumista vaikeuttava asia. Kuntoutushoidoissa on runsaasti vain
naisille tarkoitettuja hoitoja, mutta kun maailma ei toimi niin. En mitenkään halua väheksyä naisten ryhmiä,
koska ne ovat monille ainoa tepsivä hoito. Tärkeämpää on löytää luotettava ja samaa kieltä puhuva
hoitotaho. Nainen-nainen asetelmassa tulee mielestäni helpommin jonkinlaista vastakkainasettelua ja
moralisointia, sukupuolella ei mielestäni ole mitään tekemistä asian kanssa. Kerron yhden tositapahtuman.
Kauan sitten kun tulin töihin portailla istui yksi naisasukas ja kehotin tulemaan sisälle toimistoon, mutta
hän sanoi muuten vain istuskelevansa. Päästettyäni edellisen työntekijän vapaalle, naisen, ovikello soi
välittömästi ja istuskelija astui toimistoon. Voisitko millään lainata hiukan rahaa, kun minun pitäisi ostaa
tamponeja ja olen aivan rahaton. Saat takaisin ylihuomenna kun on kelapäivä. Olin ilmeisesti liian kauan
hiljaa, kun hän sanoi: Sinähän tiedät, kun olet naimisissa. Olin todella otettu. Tästä käy mielestäni hyvin
ilmi samaa sukupuolta olevien epäammatillinen kuten moralisointi, käyttäytyminen. Tämä pätee samalla tavalla mie-mies asetelmissa.

Tässä oli joitakin havaintoja ja ajatuksia, joihin toivoisin kommentteja. Haluaisin tietää olenko aivan
metsässä vai enkö näe metsää puilta.

Sinua muistelen, sinut päästäni puistelen (Martti Syrjä)

Olen ilmestymisestä lähtien Suolaista sadetta biisiä kertomuksena alkoholismista toipumisesta.

Mutta mitä aattelisin retkestäni Helsingissä (Aleksis Kivi)

                        Minun retkeni syy oli soveltuvuushaastattelu Verkottaja-hankkeen tiimoilta. Sen osana
rakennetaan sähköinen KokeNet-verkkopalvelu ja sen kautta toimiva kokemusneuvojaverkosto. Yk-
sinkertaisesti sanottuna se on päihde-ja mielenterveystyön kokemusta, vertaisuutta ja ammattiapua.
Se on RAY-rahoitteinen ja A-klinikkasäätiön järjestämä. KokeNet on valtakunnallinen matalan kynnyksen
(mieluummin kynnyksetön) verkkopalvelu, jonka tavoite on välittää kokemusneuvojaverkoston asiantuntemusta ympäri Suomen. Otsikko sopii tähän erityisesti, koska se liittyy kirjailijan deliriumista
johtuvaan retkeen helsinkiläisessä mielisairaalassa vähän ennen kuolemaansa.

                         Tämä oli ensimmäinen retkeni piäkaapuntiin yksin junalla muuten kuin junanvaihdon
takia. Kello soi aamulla 5.50 ja pakkasta oli viisi astetta. Pihalla oli rusakko, jonka totesin kuolleeksi
v. -84 saadun lääkintämieskoulutuksen antamin valtuuksin ja valmiuksin. Seuraava rusakko (elävä)
loikki kilometrin päässä useita satoja metrejä auton valoissa. Salon rautatieasemassa on se hyvä puoli,
että pysäköinti on maksuton ja päivisin aukiolevassa lippumyymälässä on vanhanaikainen heiluriovi.
Sitten alkoivatkin yllätykset. Eipä ole enää junissa arvokkaita konnareita tummansinisissä uniformuissaan
ja koppalakeissaan. On nuoria juippeja ja naisia, joiden rinnuksissa lukee junamyyjä. Retroa taas
on rymistelevä kahvivaunu. Pasilaan saavuin klo 8.19. Sitten opin mitä on piäkaapuntilaesuus, kun astuin kuppilaan kahville ja sämpylälle, aikaa kun oli. Toivotin hyvän huomenen ja tatuoitu täti sanoi päivää,
tarjoilu oli hyvää ja hintakin oli sopiva, 4,70. Suunnistin taksiin ja toivotin huomenet, johon kuski totesi
päivää.Sitten A-klinikkasäätiön päämajaan, jossa pitävät majaa myös Amica, Diacor ja Palkkaturva.
Ilmoittauduin nuorelle miehelle sanomalla hyvää huomenta, johon hän sanoi päivää. Kello oli 8.50.
Nyt tiesin mitä on piäkaapuntilaesuus. Seuraavaksi koin itseni tärkeäksi henkilöksi tai oikeastaan, että
olin hyvin tärkeässä paikassa. Lasikoppiherra ilmoitti minut ja sitten minut noudettiin ihan kuin elokuvissa.
Päämajan aulatilat ovat sellaiset kuin päämajojen tilojen pitääkin olla (istuimet ovat parhaat millä olen
odotustiloissa istunut).

Haastattelu sujui mielestäni hienosti, puhuttiin samaa kieltä, sain vastakaikua ja uskon, että hekin. Nyt
odottelen vajaa kaksi viikkoa, vakuutinko heidät riittävästi. Toenen huastattelija olj meikäläesiä, Piek-
sämmäen poekia. Aikaa oli sen verran, että kävelin asemalle ja lippuluukulle. Siellä oli taas yksi päivän-
sanoja, vaikka oli jo päivä. Paluumatkalla olin jo sen verran konkari, etten hämmästynyt junamyyjiä
enkä muitakaan kummallisuuksia. WC:t olivat entisenlaiset, paperikin yhtä huonoa kuin ennenkin. 6-8
kertainen vastaa normaalia kahta palaa. Kyseinen laitos oli väriltään vihreä kuten ovat leikkaussalitkin ja henkilökunnan vaatetus, tarkoituksena luoda potilaaseen ja asiakkaaseen elämänuskoa. Onko junan WC
siis hyvinkin yleinen paikka kuolla, tuli vaan mieleen. Onneksi juna saapui ajallaan Saloon klo 12.28.
Selvisin siis hengissä piäkaapunnista. Sen verran tiukka pieti oli, että otin autossa vartin torkut ennen-
kuin ajoin mökille.

Kun saavuin mökille, rusakko oli hävinnyt. Luonto hoiti tehtävänsä.