Tribuuttiteksti ADHD-seminaarin kokemusalustaja A:lle sekä J:lle, joka johdatti hänet luoksemme

Eilen kokoonnuimme 21.5.2014 pidettävän ADHD-seminaarin tiimoilta Turvatuvassa kokoa-
maan langat yhteen, mitä olemme saaneet aikaan tähän mennessä. Hyvinhän tämä on läh-
tenyt, kaikki kolme alustajaa ovat koossa, mm. THL:n tutkimusprofessori Hannu Lauerma,
TYKS:n neuropsykologisen yksikön sosiaalityöntekijä, ADHD-valmentaja Minna Laitinen ja
kokemusasiantuntija, oman elämänsä tarinan kertoja Annina. Rahoituksen saaminen oli tus-
kien takana, mutta lopulta järjestyi, kun kolme turkulaista yhdistystä, Aisti ry, Turun A-kilta ry ja Turvatupa ry ottivat vastuun järjestämisestä. Lisäksi ITU ry järjestää vertaistukiryhmän ja Ra-
tamokoti ja Tanja Vanharanta huolehtivat konditoriapalveluista. Lisäksi Turun kaupunki antaa
sosiaalikeskuksen auditorion käyttöömme ilmaiseksi klo 12-16. Seminaarin kulku on, että alustukset aloittavat tapahtuman ja jokaiselle alustajalle on mahdollista esittää kysymyksiä.
Sen jälkeen on lyhyt tauko ja tilaisuus jatkuu paneelikeskustelulla. Keskustelijoiksi hankimme
aiheeseen Mitä on tehtävä?  mahdollisimman laajakirjoisen asiantuntijajoukon elämän eri
alueilta, koulu, sosiaalitoimi, päihdehuolto, mielenterveyspalvelut, työvoimapalvelut sekä kokemusasiantuntija,

Ryhmässämme oli ensi kertaa eilen kokemusasiantuntijamme Annina ja hän kertoi päällisin puolin elämänsä kuviot ala-asteelta tähän päivään. Heti tuli vahva tunne, että nyt tuli lihaa
luiden ympärille ja runsaasti. On todella rohkea ja ennakkoluuloto veto alle kolmekymmpiseltä nuorelta naiselta hypätä tällaiseen soppaan ja mikä parasta, kun ADHD mielletään enemmän
poikien sairaudeksi, meillä on lyödä tiskiin Annina, joka rikkoo rajusti perinteisiä käsityksiä
ADHD-potilaasta. Monet kiitokset Annina, että lupauduit alustajaksi, ilman panostasi semi-
naarin anti jäisi heiveröisemmäksi ja teoreettisemmaksi. Kiitokset ansaitsee myös J. NA:sta
jolle mainitsin ryhmässä haustamme ja se tuotti tulosta parin viikon päästä.

Pohja, jonka löysin, on omani

Alkuviikko on ollut hyvin erikoislaatuinen. Mukaan on mahtunut asioita niin yksityis- kuin työelämästäkin.
Ensin oli virallisen yhteiselon 34. vuosipäivä.m Samaan eiliseen mahtui myös tapaaminen ADHD:tä sai-
rastavan toipuneen addiktin kanssa. Tämä 28 v. ihminen opetti minua pukemalla sanoiksi tärkeä asian,
jonka jäljillä olin ollut, mikä on vertaistuessa se ydin, mikä tekee siitä ylivertaisen muihin hoitomuotoihin
nähden. Hän sanoi, että riippumatta siitä, mistä sairaudesta puhutaan, vertaistuella on aina yhtä tärkeä merkitys. Tässä ajatuksessa kaikki sairaudet ovat samalla viivalla, alkoholismi, diabetes, ADHD, masen-
nus, huumeaddiktio, syöpä muutamia mainitakseni. Potilaan, vertaisen näkökulma on täysin eri kuin lää-
kärin tai hoitajan kyseiseen sairauteen. Ollessani vielä illalla masentuneiden vertaisryhmässä puhuttiin
paljon samasta asiasta, lähinnä esteistä, joita potilaan ja ammattilaisen välillä voi olla. Ajatellaan tilanne, jossa masennusta sairastava ihminen tulee lääkärin vastaanotolle, lääkäri saattaa todeta, että potilas ei näytä
yhtään masentuneelta, vaikka on sisältä sekasorron vallassa. Hän on saattanut monta päivää kerätä roh-
keutta tulla vastaanotolle, koska on pakko lääkkeiden ja sairausloman vuoksi. Hän joutuu kasvattamaan
kilven ulkomaailmaa varten, etteivät he näkisi alennustilaa. Muistan oikein hyvin oman masennukseni
aikaan kun valmistauduin lääkärintodistuksen töihin viemiseen jopa kaksi viikkoa, että saan sen itsestäni
irti. Harjoittelin etukäteen tilanteita, joita halusin välttää, niitä hyväätarkoittavia työkavereita, jotka omasta
keinottomuudestaan johtuen kohtelivat kuin 5 vuotiasta spitaalista. Eivät kaikki olleet tällaisia ja nyt ymmärrän heidän käyttäytymisensä. Suurin osa niistä, jotka kohtelivat normaalina, olivat asiakkaita, jotka olivat sai-
rastaneet saman  sairauden.

Silloin ihmettelin, miksi heidän kanssaan jutellessani en tarvitse suojakilpeäni ja voin "heittää tuskan viitan
hartioilta". Paljon myöhemmin tajusin sen olevan sitä että tunsin olevani omieni joukossa, ei minun tarvin-
nut esittää mitään. Minut hyväksyttiin omana alastomana itsenäni, kaikkine vikoineni ja ansioineni. Kyse oli
vertaisuudesta puhtaimmillaan. Ilman kunnollista pohjakosketusta tämä ei olisi ollut mahdollista. Saman-
laista yhteisyyden ja vilpittömyyden tunteita sain tuntea NA:n ja AA:n avoimissa palavereissa, vaikka en alkoholisti tai addikti olekaan. Silloin tajusin, ettei sen tarvitse olla edes sama sairaus molemmilla, silti
voi olla vertainen, koska on toipunut sairaudesta. Onhan esimerkiksi masentuneella ja juovalla alkoho-
listilla paljon yhteistä, molemmat ovat yksinäistä ja varsin ikävää hommaa. Niistä ovat ilo ja elämänhalu
kaukana. Näitä asioita minulle opetti 28 v. nykyisin puhdas addikti. Olen hänelle kiitollinen, että sain oppia nämä asiat.

Mihin menet Turun päihdehuolto

                    Jeesus ja Mao nuoli näppejään
                    ja poliitikot jäi itkemään
                    Minä laivan olin saanut ja pään
                    Minä kolkkasin papit ja Freudia nilkkaan potkin

                     Pois haluan täältä en mitään saa
                     minä haluan nähdä ja matkustaa
                     harhailla kohti utopiaa
                     tahdon laivan vaikka sitten aivan pienen

                     Niin kauan merellä matkaa teen
                     kunnes saavutan kauneimman autereen
                     kunnes satujen rannan nään taivaallein nousevan

                     hiljaa ja hartaasti lailla sienen

                     (Juice Leskinen, Odysseus)

Olen toiminut 37 vuotta Turussa päihdehuollossa ensin ohjaajana ja sitten sosiaalityöntekijänä. Olen
nähnyt mielestäni melko laajasti alan kenttää, ensisuoja, lämmittelysuoja, hoitokodit, huoltokoti, kat-
kaisuasema, sosiaalitoimen päihde- ja toimeentulotukiyksiköt, toiminta A-killassa, ITU ry::ssä, KoKoA
ry:ssä ja Luukkukavereissa ja A-klinikkasäätiön järjestämä Kokenet-verkkopalvelu tärkeimmät mai-
nitakseni.

Vajaa kaksi viikkoa sitten Turun A-kilta ry:n Jokitupaa koskeva toiminnan loppumisen uhka onnellisen päätöksen. Se onkin viime vuosien harvoja onnellisia asioita ainakin Turun seudulla, asiakkaan kantilta katsottuna. Asiakkaan näkökulmasta hoitoonpääsyssä on tärkeintä ajoitus, mikä johtaa suoraan asiak-
kaan motivaatioon tai sen puuttumiseen. Työntekijältä vaatii paljon tajuta juuri se oikea hetki, täytyy
olla intuitiota ja herkät tuntosarvet. Kenellä on tätä eniten? Useimmin vertaisilla eli entisillä käyttäjillä,
myös kokeneella ja taitavalla ammattilaisella voi olla mahdollista oppia intuitiota, kun on ensin oppi-
nut nöyrtymään ja laskeutumaan alas ammattilaisen norsunluutornistaan.Eniten oppii kulkemalla rinnalla
ja käyttämällä maalaisjärkeä; se on hyvin yksinkertaista mutta tehokasta. Se on silloin myös hyvin lähellä
vertaistoimintaa.

Miten käytännössä toimitaan? Osa ammattilaisista on suhtautunut ynseästi ja vähätellen kokemusammattilaisiin. Tästä todistaa se, että useimmat kunnat eivät hyväksy kelpoiseksi päihdetyön
tutkintoa samoihin toimiin kuin lähihoitajan tutkinnon, siis päihdehuollossa. Totuuden nimessä on todet-
tava, että osa, varsinkin ennen, kokemusammattilaisista ei ole arvostanut "kirjanoppineita" yhtään
sen enempää. Mikä on muuttunut?  On lama-aika. Mitä se tarkoittaa? Halutaan Mersu, vaikka on varaa käytettyyn Ladaan. Mitä tehdään?  Huudetaan apuun kokemusammattilaiset, ne tekevät homman puo-
li-ilmaiseksi pelkästä aatteen palosta. Vähä-älyisinkin tietää sen, päihdeongelmaiset eivät ole eturivissä,
kun päättäjät eli rahakirstunvartijat jakavat stipendejään, he kun eivät ole trendikkäitä.

Voisihan päihdehoidot hoitaa paljon paremmin ja tehokkaammin, siihen tarvitaan vain ymmärrystä ja
maalaisjärkeä ja yhteen hiileen puhaltamista. Tärkeintä on kuitenkin asiakkaan halu ja motivaatio muuttaa elämänsä suunta. Siihen on pystyttävä iskemään heti, kun on oikea hetki, silloin asiaa ei pidä pitkittää
ja pitkittää. Minnesota-hoito toimii juuri näin hyvänä esimerkkinä. Siihen ei tarvita työryhmää  ja päih-
detiimiä pohtimaan motivaatiota. Motivaatio on asiakkaalla, ei tiimillä. Vertaisten ja ammattilaisten
yhteistyö on saatava toimimaan niin, että ne tukevat toisiaan ja parhaimmillaan niitä on vaikea erottaa
toisistaan. Miksi tämä ei voisi toimia Turussa, kun se toimii esimerkiksi Salossa ja Kankaanpäässä.
A-klinikkasäätiö on ollut monessa päihdehoidon asiassa lippulaivana Suomessa, niinpä tässäkin. Se on
tuonut ryminällä kokemusammattilaiset toimintaansa mukaan, ehkäpä parhaana esimerkkinä Salon Anjalansalon ja Louhelan systeemit. Olen saanut seurata Salon tilannetta yhden kokemustyöntekijän sekä yhden entisen asiakkaani välityksellä, siis ruohonjuuritasolla. Asian pohjimmainen ydin on asiakkaan
hoidollinen tarve ja motivaatio hoitoon eikä suinkaan, kuten nykyisin usein on, ammattilaisten kuvitteellinen
käsitys asiakkaan hoidontarpeesta. Jollei asiakkaan näkökantaa oteta riittävästi huomioon esimerkiksi
hoitopaikkaa valitessa, on hoidon teho hyvin kyseenalainen, vaikka hoito olisi hyvinkin laadukasta.
Tämä tarkoittaa, että sijoitus valuu hiekkaan.