keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Kertomus päihderiippuvuuteen sairastumisesta, sairastamisesta, siitä toipumisesta ja toipuneena elämisestä erään yhtyeen lyriikkojen kautta






Olen halunnut kirjoittaa tämän tekstin jo useita vuosia, mutta etiikkani ei ole antanut periksi. Muutama viikko sitten käytyäni katsomassa Eput-elokuvan tiesin, että nyt voin kirjoittaa, koska  päihderiippuvuudesta puhuttiin, sairastumisesta, sairastamisesta ja lopulta myös toipumisesta. Näistä kaikesta olen löytänyt sairaskertomuksen, jolla on onnellinen loppu, teksteistä suoraan. Tähän antoi myös elokuva, kun Martilta kysyttiin tekstien tulkinnoista, hän vastasi, että kaikki mikä sopii kuulijan ajatusmaailmaan eri tavoin on oikeaa tulkintaa, kun siellä on jotakin, joka tuntuu itse eletyltä. Näin pitääkin olla.

Päihderiippuvuus on sairaus, jota kukaan ei valitse syntyessään, eikä kukaan ole alkoholisti syntyessään eikä varmasti halua sellaiseksi tulla eikä se myöskään sairastuminen ole kenenkään syytä.Kaikissa lapsissa on halu elää ja saavuttaa jotakin hyvää eikä sairastua alkoholismiin: kun mä lapsena sanoin äidille/ettei se kuolisi/etten tekisi murhia/enkä koskaan kuolisi/ en tiennyt että vielä koittaa joulu/jolloin ilman lahjoja jään/ja että kaverini veisi koulu/eikä palaisi yksikään. (Imperiumin vastaisku, Kalkkiviivoilla.

Sairastuminen ei yleensä tapahdu korkin narahduksesta, toisilla nopeammin toisilla hitaammin. Monella nuoruuteen kuuluu vilkasta juhlimista ja seuraelämää. Alkoholi kohottaa tunnelmaa kuten pitääkin, juhlimiset ovat hauskoja seikkailuja, joista jää jokaiselle hyvä mieli eikä ahdista. Eppujen repertuaariin kuuluu iloisia juomalauluja, joissa on hauskaa ja reipasta menoa eikä päihteet ohjaa elämää: kun me mentiin Sikarockiin/ haettiin kaljaa Voimasta/ meitä oli noin 500/ me vavistiin...voimasta/ja me oltiin hölynpölyä/ ja me oltiin kai kultaakin/ ja meistä lähti mölyä/ lähti korvista multaakin. (Imperiumin vastaisku, Kalkkiviivoilla)Olen iloinen kuin käki/ meitä kutsuu viinamäki/ nyt mennään ravintolaan tuttuun/ ei riitä keskikaljakiskat/ aiomme me sikaniskat ottaa lärvit ruttuun/ janon silmistämme tavasi/ silti oven avasi/ portsari tuo turmioon/hyi hyi hyi hyi meitä/ hyi Karia/ tuota kelvotonta portsaria.(Rupisia riimejä, karmeita tarinoita, Hyi meitä, 1984) Alkoholisti ei kehuskele juomisellaan vaan häpeilee ja salailee sitä. Juominen on hauskaa eikä siihen liity ahdistusta.....vielä. Saman levyn kansiteksteissä kuitenkin seuraavat lauseet: Join eilen olutta ensi kerran kahteen kuukauteen niinkuin kerron ja heräsin tuttuun tärinään. Niin se käy. Jotakin on riippuvuuden suhteen tapahtunut. On ilmeisesti pyrkimyksiä vähentää juomista 2 kuukauden tauko. Samalla levyllä Pimeyden tangossa sanotaan: Taas vaihtuu päivä yöksi/ kaupungin jälleen helmoistani löydän/ tuon synkän kaverin/ niin uhriansa ainoaa/ mua seuraa mua vainoaa.
Hämmennystä, kieltämistä, mikä johtuu mistäkin....ei ainakaan päihteestä. Kuten elokuvassa kerrotaan tämä oli bändin hurjinta menestysbuumia vuosi toisensa perään, Dormicumia, viinaa, Dormicumia, viinaa.........Ongelmia ei silloin ollut, mutta teksteissä ne alkavat näkyä. Seuraava levy Kahdeksas ihme päättyy Läpivalaistuun, mikä enteilee ahdistusta, kuolemanpelkoa, yksinäisyyttä. Kuitenkaan yhteyttä juomiseen ei löydy. "joko vainaa olenko painaa/ mieltäni täällä jossain/ tätä mietin kun yötäni vietin/ kuolema kainalossain/ päälle mieleni lammen jäätyneen/ tieni tiedän jäälle päätyneen/ pääni hajoten läpi vajotenjään läpi meen/ läpi samea veen". Kuolemanpelkoa vuonna 1985.Meillä on matkaa kuljettavana yli viisitoista vuotta, pohjaa ei ole saavutettu.

Syy juomiseen alkaa löytyä oman itsen ulkopuolelta, maailmankuva vääristyy, koko maailma on minua vastaan. Valkoiselta kuplalta löytyy tämä Epuille harvinaislaatuinen katkera tilitys, Eihä tämän näin pitänyt olla: ja aina kerron/ aikaan Pikku Kakkosen/ kun iltapalan kattaan/ kerron kuinka paha olet/ kuinka hyvä isi on/ .....Sillä vain isät lapsiaan rakastaa/ äidit kaiken vain lakastaa/ ei ne muista kukkia kastella/ tarpeeksi rakastella/ heti ovat oluella/ kun kääntää pään/ Sinusta silti öisin unta nään. Kuitenkin juova alkoholisti tarvitsee mahdollistajansa, jota ilman hän jää yksin juomaan eikä kukaan ota vastuuta hänen elämästään. Pään sisällä on kuitenkin koko ajan ahdistus, tuska, syyllisyys, kelvottomuus, riitämättömyys mihinkään, josta kertoo Valkoinen kupla: jossa hiljaa kuohuvaa/ kaljaani litkin/ päälle muutaman napakan / kuivin silmin itkin/ Ja mä istun ja juon/ ja istun ja juon kunnes halkean/ ja vaahdossa näen kuplan valkeanja mä istun ja juon/ kunnes itseni tuopissa nään/ kun täytyn ja kuohun/ ja lopulta tyhjäksi jään. Ja yhä syvemmälle mennään ahdistuksessa ja synkkyydessä, elämästä on kadonnut kaikki elämisen arvoinen: Hei, näin menoina tuloni kaupunkiin/ Kun keikuin enoina veneissä pelti kii/ Kun kaljaa itseltä pummasin/ Päiväkirjoista päiviä kummasin/ Tuntui kuin olisin syntynyt kuolemaan ( Lensin matalalla) Itsensä löytäminen peilistä v. -90 taitaa olla ensimmäinen, tosin vielä hyvin ohimenevä, rehellinen näky ja siihenkin löytyy syyllinen aivan muualta: On hirviö peilissä kylpyhuoneen/ vielä uskonko Jumalan luoneen/ omaksi kuvakseen pedon tuon/ Katseeni häpeillen maahan luon/ koska olen saapunut pisteeseen/ josta vain sarvet puuttuvat/.....Jos tämä on seuraus/ siihen täytyy olla syy/ sen on oltava hän,/ oltava hän. Unen ja valveen ero on oikeastaan mitätön, uni ei ole unta, vaan pelkkää ahdistusta: Saisi aurinko nousta/ tai sitten tahtoisin nukahtaa/ Yö taivuttaa jousta/ se katkeaa jos en unta saa. Onko nukahtaminen kuoleman metafora? Voisi olla tai sitten ei.

Juomisen ajan tuntemuksiaan Martti pystyy analysoimaan toivuttuaan riippuvuudestaan ja tekee se hienosti koskettaen myös läheisiään ja heidän tuntemuksiaan, vaikkei pään sisään pääsekään. Itse koen tuon lauseen hyvinkin itseänikin koskettavana läheisen ystävän ja työkaverin kanssa kokemassani: aamut alkometrillä mittaan/ töissä aikani/ kestän, piilopullon kittaan/ Kotini nurkilla/ kiven alta kaivan uuden/ Muija tuijottaa/ hiljaiseksi ei/ vaan taaskaan saa/ katsettaan/ Mitä mä teen/ no minä viinakaapille meen/ haistakoon veen/ jos joku perkele puuttuu mun juomiseen/ vaikka mä oon ongelmaton/ kivillä mua viskotaan/ suorastaan/ juomaan/ pakotetaan. ( Haistakoon veen, Syvään päähän 2007)

Tästä seurasi vielä juomista, mikä oli varmaan osasyynä 11 vuotta kestäneeseen levytystaukoon, koska päihteiden käyttö muuttui ilmeisesti kokopäiväiseksi. Kitaristi Torvinen mainitsee elokuvassa, että vuosituhannen molemmin puolin hän pelkäsi katsoa tekstitv:n uutisia, koska siellä saattaisi lukea:
Martti Syrjä on kuollut. Kuten elokuvassa kerrotaan vuosituhannen alkuvuosina tapahtui ihme, Martti suostui ottamaan vastaan avun veljensä avulla. Hän oli löytänyt Lapualta paikan, jossa voisi saada työkalut alkoholismiin.

Kun Suolaista sadetta ilmestyi 2004, tajusin heti, että jotakin suurta on tapahtunut. Tekstistä huokuu toivo, lohtu, varmuus oman elämän hallinnasta. Poissa oli tyystin ahdistus, syyllisyys, tuska. En itsekään vielä ymmärtänyt alkoholismista sairautena vielä mitään, vaikka tajusin, että isoja asioita on toisin kuin ennen. Tämä biisi oli minulla puhelimen soittoäänenäkin useita vuosia: Kun kyyneleet on ehtyneet/ silmiä aristaa/ Pienessä päässä perkeleet/ porttia naristaa/ tuhkaa päälleni karistaa/ Öisille kaduilleni kun astelen/ pisaran poskeltani nuolaisen/ sadepisaran suolaisen/ Takaisein sateeseen astelen/ silmänurkkiani kastelen/ sinua muistelen/ sinut päästäni pois puistelen.

Toipumisen myötä tekstien sävy muuttuu elämännäläksi ja tyyneydeksi hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa, rohkeudeksi muuttaa, mitä on mahdollista muuttaa ja viisaudeksi erottaa nämä toisistaan, yksinkertaisesti laadukkaaksi elämäksi. Matka sinne ei ole ollut helppo ja tasainen, se on vaatinut paljon: Tiellä seison alla mäen/ tieni mutkaan sinne näen/ tieni kääntyy taas mutkaan sisälläin/ Se kiristyy, kiristyy mun mielessäin/.....Jonnekin tuon mutkan taa/ Minun täytyy uskaltaa/ Sieltä nähdä voin jo mutkaan seuraavaan/ jonka taakse tie katoaa. Kun joutuu oppimaan uuden tavan elää, johon eivät kuulu kontrollinmenetykset, kohtuuton käytös päihtyneenä ja selvänä, on selvää, että asiat joilla ei ennen ollut merkitystä, koska ne jäivät muiden kontolle, ja nyt ottamaan vastuun omasta elämästään. Opittuaan katsomaan itseään  ja läheisiään silmiin rehellisesti on helppo samaistua tekstiin Kun valot tulevat vastaan: Koskettaa pimeän lasta kun/ luopuu ainoastaan/ mä tunnen elämän vasta kun/ valot tulevat...vastaan/ Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun/ pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun/....Yöstä yöhön tää näytelmä toistuu/ päivä nousee, näyttelijät poistuu.

Enää ei tarvitse valehdella.......edes itselleen......ja peiliin ilmestyy kuva, joka on kaikille sama.