Pohja, jonka löysin, on omani

Alkuviikko on ollut hyvin erikoislaatuinen. Mukaan on mahtunut asioita niin yksityis- kuin työelämästäkin.
Ensin oli virallisen yhteiselon 34. vuosipäivä.m Samaan eiliseen mahtui myös tapaaminen ADHD:tä sai-
rastavan toipuneen addiktin kanssa. Tämä 28 v. ihminen opetti minua pukemalla sanoiksi tärkeä asian,
jonka jäljillä olin ollut, mikä on vertaistuessa se ydin, mikä tekee siitä ylivertaisen muihin hoitomuotoihin
nähden. Hän sanoi, että riippumatta siitä, mistä sairaudesta puhutaan, vertaistuella on aina yhtä tärkeä merkitys. Tässä ajatuksessa kaikki sairaudet ovat samalla viivalla, alkoholismi, diabetes, ADHD, masen-
nus, huumeaddiktio, syöpä muutamia mainitakseni. Potilaan, vertaisen näkökulma on täysin eri kuin lää-
kärin tai hoitajan kyseiseen sairauteen. Ollessani vielä illalla masentuneiden vertaisryhmässä puhuttiin
paljon samasta asiasta, lähinnä esteistä, joita potilaan ja ammattilaisen välillä voi olla. Ajatellaan tilanne, jossa masennusta sairastava ihminen tulee lääkärin vastaanotolle, lääkäri saattaa todeta, että potilas ei näytä
yhtään masentuneelta, vaikka on sisältä sekasorron vallassa. Hän on saattanut monta päivää kerätä roh-
keutta tulla vastaanotolle, koska on pakko lääkkeiden ja sairausloman vuoksi. Hän joutuu kasvattamaan
kilven ulkomaailmaa varten, etteivät he näkisi alennustilaa. Muistan oikein hyvin oman masennukseni
aikaan kun valmistauduin lääkärintodistuksen töihin viemiseen jopa kaksi viikkoa, että saan sen itsestäni
irti. Harjoittelin etukäteen tilanteita, joita halusin välttää, niitä hyväätarkoittavia työkavereita, jotka omasta
keinottomuudestaan johtuen kohtelivat kuin 5 vuotiasta spitaalista. Eivät kaikki olleet tällaisia ja nyt ymmärrän heidän käyttäytymisensä. Suurin osa niistä, jotka kohtelivat normaalina, olivat asiakkaita, jotka olivat sai-
rastaneet saman  sairauden.

Silloin ihmettelin, miksi heidän kanssaan jutellessani en tarvitse suojakilpeäni ja voin "heittää tuskan viitan
hartioilta". Paljon myöhemmin tajusin sen olevan sitä että tunsin olevani omieni joukossa, ei minun tarvin-
nut esittää mitään. Minut hyväksyttiin omana alastomana itsenäni, kaikkine vikoineni ja ansioineni. Kyse oli
vertaisuudesta puhtaimmillaan. Ilman kunnollista pohjakosketusta tämä ei olisi ollut mahdollista. Saman-
laista yhteisyyden ja vilpittömyyden tunteita sain tuntea NA:n ja AA:n avoimissa palavereissa, vaikka en alkoholisti tai addikti olekaan. Silloin tajusin, ettei sen tarvitse olla edes sama sairaus molemmilla, silti
voi olla vertainen, koska on toipunut sairaudesta. Onhan esimerkiksi masentuneella ja juovalla alkoho-
listilla paljon yhteistä, molemmat ovat yksinäistä ja varsin ikävää hommaa. Niistä ovat ilo ja elämänhalu
kaukana. Näitä asioita minulle opetti 28 v. nykyisin puhdas addikti. Olen hänelle kiitollinen, että sain oppia nämä asiat.