Mutta mitä aattelisin retkestäni Helsingissä (Aleksis Kivi)

                        Minun retkeni syy oli soveltuvuushaastattelu Verkottaja-hankkeen tiimoilta. Sen osana
rakennetaan sähköinen KokeNet-verkkopalvelu ja sen kautta toimiva kokemusneuvojaverkosto. Yk-
sinkertaisesti sanottuna se on päihde-ja mielenterveystyön kokemusta, vertaisuutta ja ammattiapua.
Se on RAY-rahoitteinen ja A-klinikkasäätiön järjestämä. KokeNet on valtakunnallinen matalan kynnyksen
(mieluummin kynnyksetön) verkkopalvelu, jonka tavoite on välittää kokemusneuvojaverkoston asiantuntemusta ympäri Suomen. Otsikko sopii tähän erityisesti, koska se liittyy kirjailijan deliriumista
johtuvaan retkeen helsinkiläisessä mielisairaalassa vähän ennen kuolemaansa.

                         Tämä oli ensimmäinen retkeni piäkaapuntiin yksin junalla muuten kuin junanvaihdon
takia. Kello soi aamulla 5.50 ja pakkasta oli viisi astetta. Pihalla oli rusakko, jonka totesin kuolleeksi
v. -84 saadun lääkintämieskoulutuksen antamin valtuuksin ja valmiuksin. Seuraava rusakko (elävä)
loikki kilometrin päässä useita satoja metrejä auton valoissa. Salon rautatieasemassa on se hyvä puoli,
että pysäköinti on maksuton ja päivisin aukiolevassa lippumyymälässä on vanhanaikainen heiluriovi.
Sitten alkoivatkin yllätykset. Eipä ole enää junissa arvokkaita konnareita tummansinisissä uniformuissaan
ja koppalakeissaan. On nuoria juippeja ja naisia, joiden rinnuksissa lukee junamyyjä. Retroa taas
on rymistelevä kahvivaunu. Pasilaan saavuin klo 8.19. Sitten opin mitä on piäkaapuntilaesuus, kun astuin kuppilaan kahville ja sämpylälle, aikaa kun oli. Toivotin hyvän huomenen ja tatuoitu täti sanoi päivää,
tarjoilu oli hyvää ja hintakin oli sopiva, 4,70. Suunnistin taksiin ja toivotin huomenet, johon kuski totesi
päivää.Sitten A-klinikkasäätiön päämajaan, jossa pitävät majaa myös Amica, Diacor ja Palkkaturva.
Ilmoittauduin nuorelle miehelle sanomalla hyvää huomenta, johon hän sanoi päivää. Kello oli 8.50.
Nyt tiesin mitä on piäkaapuntilaesuus. Seuraavaksi koin itseni tärkeäksi henkilöksi tai oikeastaan, että
olin hyvin tärkeässä paikassa. Lasikoppiherra ilmoitti minut ja sitten minut noudettiin ihan kuin elokuvissa.
Päämajan aulatilat ovat sellaiset kuin päämajojen tilojen pitääkin olla (istuimet ovat parhaat millä olen
odotustiloissa istunut).

Haastattelu sujui mielestäni hienosti, puhuttiin samaa kieltä, sain vastakaikua ja uskon, että hekin. Nyt
odottelen vajaa kaksi viikkoa, vakuutinko heidät riittävästi. Toenen huastattelija olj meikäläesiä, Piek-
sämmäen poekia. Aikaa oli sen verran, että kävelin asemalle ja lippuluukulle. Siellä oli taas yksi päivän-
sanoja, vaikka oli jo päivä. Paluumatkalla olin jo sen verran konkari, etten hämmästynyt junamyyjiä
enkä muitakaan kummallisuuksia. WC:t olivat entisenlaiset, paperikin yhtä huonoa kuin ennenkin. 6-8
kertainen vastaa normaalia kahta palaa. Kyseinen laitos oli väriltään vihreä kuten ovat leikkaussalitkin ja henkilökunnan vaatetus, tarkoituksena luoda potilaaseen ja asiakkaaseen elämänuskoa. Onko junan WC
siis hyvinkin yleinen paikka kuolla, tuli vaan mieleen. Onneksi juna saapui ajallaan Saloon klo 12.28.
Selvisin siis hengissä piäkaapunnista. Sen verran tiukka pieti oli, että otin autossa vartin torkut ennen-
kuin ajoin mökille.

Kun saavuin mökille, rusakko oli hävinnyt. Luonto hoiti tehtävänsä.