Joko taas ja nytkö vasta

                        Ei aika kulu se kuluttaa (P. Hanhiniemi), ja sen näkee, kun katsoo peiliin ja siitäkin on
lauluja tehty. Jonakin päivänä teenkin tänne jutun, mikä koostuu pelkästään laulujen sanoista. Laitan
sen nyt työstymään itsekseen. Aloittaminen on aina enemmän tai vähemmän vaikeaa ja lopettaminen
sitäkin vaikeampaa. Jälleen kerran otti päähän viime viikolla TV 1 Aamuteeveen kirjallisuusosio. Anja
Kauraselta tivattiin onko jokainen sivu hänen uutukaisestaan suoraan hänen elämästään ja valitettavasti
kirjailija meni tähän mukaan. KIRJAILIJAN EI PIDÄ SELITELLÄ TEOKSIAAN, PERKELE. Se on
lukijan tehtävä ja mitä useampia tulkintoja teos synnyttää sitä aikaakestävämpi ja rikkaampi se on.Sillä
mitä kirjailija on tarkoittanut, ei todellakaan ole merkitystä muille kuin kirjailijalle itselleen eikä saakaan
olla.

                        Viimeinen lomaviikko alkoi ja tiedossa on mielenkiintoisia asioita. Menen keskiviikkoaa-
muna Helsingin Pasilaan Verkottaja-toiminnan soveltuvuushaastatteluun A-klinikkasäätiön päämajaan.
On tosi mielenkiintoista odotettavissa. Olen ollut yhden kerran soveltuvuushaastattelussa v. 1977 myös
Helsingissä Alppikadun Nuorten katkon valvojahaastattelussa. Olin viimeisen kolmen joukossa mukana
ja onneksi en päässyt, koska silloin en olisi tässä vaan jossakin muualla stadin slangia epämääräisesti
vääntävänä ujona ja arkana savolaispoikana. Nyt olen täällä ja ujo ja arka savolainen. Palikkatestissä olin
armeijassa syksyllä -83 kertomassa onko minulla ajoittain tunne, että vanne kiristää päätäni. Uskon ja toi-
von, että he tulevat käytyään läpi eläin- kasvi- ja kivikunnan, ettei tuollaista voi olla olemassa. Siksi
toivon, koska minua voi kutsua silloin uniikiksi reliikiksi. Testiin kuuluu tavallisen jutustelun lisäksi
ongelmatilanteiden ratkaisemista. Mielenkiinnolla odotan, jo nyt on kuset melkein housussa.

                         Siilinjärven matkallani osallistuin luokkakokoukseen, oli kulunut 40 vuotta siitä, kun
lukio loppui. En ollut ennen ollut mukana ja tapahtuma yllätti minut täydellisesti. Meitä oli paikalla 17
mahdollisesta 10 ihmistä. Heistä 9 en ollut nähnyt ylioppilaaksitulon jälkeen ja yhden näin 70-luvun lopulla kerran. Ei varmaankaan missään luokassa tehdä asioita ja vietetä aikaa yhtenä porukkana, vaan on
eri ryhmiä eli porukka on hyvin heterogeeninen. Ensin hämmästyi, että yksikään meistä ei ollut kalju,
siis pojista. Toinen ja merkittävämpi asia oli, että jokainen oli jättänyt haarniskan ja naamiaispuvun kotiin.
Oikeastaan kenenkään elämä ei ollut ollut pelkkää moottoritietä, oli myös sora- ja umpiteitä routavauri-
oitakaan unohtamatta. Se, että nämä "ventovieraat" ihmiset kykenevät puhumaan avoimesti ja kaunistele-
matta loppuunpalamisistaan, syövistään ja kaikista muista mahdollisista vastoinkäymisistä, joista voi
selvitä ja oli selvitty. Luokkakokouksen oikeampi nimi olisi ollut vertaistuki-istunto.

Sulkeudun suosioonne. Pitäkää hyvänänne. Tack och adjö.