Elämä kantaa ja saa siksi aikaan päätöksiä, jotka ovat toivottavasti elämänmittaisia...päivä kerrallaan

Puoli vuotta olen pohtinut tulevaisuutta nykyisessä elämäntilanteessani.....olen vastuussa itse omista valinnoista elämässäni enkä voi vastuuttaa muita ja siirtää vastuuta läheisilleni ja itse kulkea kuin norsu posliinikaupassa. Olin pihalla omasta elämästäni maaliskuuhun asti, kunnes minut laitettiin valinnan eteen, haluanko jatkaa omahyväistä, itsekästä ja kontrolloimisen täyttämää elämääni vai otanko vastuun elämästäni. Kiitos sinulle entinen tuettavani, nykyinen ystäväni, että pistit minut seinää vasten ja valitsemaan mitä haluan elämältä.

Tämä sinun interventiosi auttoi minua valitsemaan itseni hoitamisen vertaisryhmässä säännöllisesti. Tähän asti menin vertaisryhmään silloin, kun ahdisti. Nyt ymmärsin, että tarvitsen ryhmää loppuelämäni ajan ja se ymmärrys on ollut tuskan viitan saaminen pois hartioiltani.

Usein tällaiset asiat poikivat dominoefektinomaisesti paljon lisää. Niin nytkin.... Täysin tiedostamatta ollessani AA:n/ Al Anonin kesäpäivillä Siilinjärvellä vertaistuen voiman kautta halusin Kuopion ryhmän kotiryhmäkseni. Olin jo muutaman kuukauden ajatellut: onko todellinen vaihtoehto muuttaa kokonaan Siilinjärvelle, jossa henkinen kotin on koko ajan ollut.

Viime viikkoina, kun  taloudelliset  sidonnaisuudet ovat alkaneet järjestyä, päätökseni on selkiytynyt:tuleva kotikuntani tulee olemaan Siilinjärvi. Tämä ei ole maantieteellinen pako, koska se tapahtuu kevätkesällä, kun saan Raision Tukikoti ry:n sitoumukset hoidettua ja hankittua asunnon Siilinjärveltä.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi vierailijana Turussa, koska minulla on edelleen yhteyksiä tänne ja haluan olla käytettävissä NAL-palvelun ja Patas-tiimin työkeikkoihin ja onhan minulla tukihenkilöyhteyksiä moniin ihmisiin. On erityisen tärkeää, että luottamussuhdetta tuettavaan ei katkaista edes paikkakunnan muuton vuoksi. Minulle on kolme ihmistä tarjonnut yöpymismahdollisuutta, jos tulen Turkuun viikoksi tai kahdeksi.

Onhan minulla yhteyksiä jo nyt Savossakin.... kansakoulukaverini, toipunut alkoholisti, on ihminen, johon voin ottaa milloin vain yhteyttä. Minun ei tarvitse olla yksin.

Itselleni on ollut ensiarvoisen tärkeää käydä sekä läheisten että avoimissa AA-palavereissa, koska se antaa laajemman näkökulman ja kertoo, miksi olen tässä palaverissajuuri nyt.

Huomenna poikani tulee luokseni syömään, koska hänellä oli synttärit  YK:n päivänä ja sinä päivänä oli työkiireitä. Hän kertoi haluavansa synttärikahvit nyt viikonloppuna ja jotakin....hän saa perinteisiä naudanlihakääryleitä täytettynä luumulla ja pekonilla sekä perunoita ja salaattia talon tapaan.

Marraskuun lopussa lähden veljeni kanssa Portugaliin puoleksitoista viikoksi, kun hän lähtee golfaamaan maatilan syystöiden jälkeen kolmeksi viikoksi. En tiedä tarkkaan olenko mailapoikana vai hyvä syy, miksi lyönti tai puttaus epäonnistuu. Kovasti odotan matkaa. Viimeksi oltiin samalla kokoonpanolla useita vuosia sitten Muoniossa puolukkareissulla ja mukavaa oli.

Kiitollisuuden lähteillä....

Tulin neljä tuntia sitten Siilinjärven mökille ja olen matkalla ajatellut kaikkia niitä asioita, joista olen kiitollinen ja jotka ovat tuottaneet iloa viime päivinä. Ne eivät ole vähäisiä eivätkä harvoja. Nämä eivät tule tärkeys- eivätkä aikajärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä kuin mieleni niitä syöttää.

Viime lauantaina minulle soitti eräs toipuja vaikeasta elämäntilanteestaan ja pohdimme yhdessä mitä vaihtoehtoja hänellä on ja, miten selvitä tilanteesta mahdollisimman pienin vaurioin. Löysimme yhdessä mahdollisen ratkaisun. Olen kiitollinen luottamuksesta, että hän kääntyi puoleeni.

Lauantaina päivällä  minulla oli poikani kanssa äijäaikaa. Teimme hänen mieliruokaansa lasagne al horno itsekasvatetuin yrtein. Kuuntelimme Smugglerockia ja totesimme, että Pete Parkkosen miksaukset olivat päin persettä, mutta Atomirotan sanat kuuluivat selkeästi. Illalla myöskin CMX:n välispiikit ja sanat kuuluivat selkeästi. (Elastisen tultua esiintymään suljin ovet ja ikkunat. En pidä räpistä, mutta Palefacen yhteiskuntakriittisyys ja kapina ovat sitä, mikä oli myös rock´n rollin eteenpäintyöntävä voima. M.O.T.) Puhuimme myöskin poikani kanssa asioista, joista emme ole koskaan ennen puhuneet. Olen kiitollinen, koska löysimme uusia asioita.

Eilen aamulla Raision Tukikoti ry:llä oli päihdeinfo aiheesta Päihderiippuvuuden tunnistaminen ja puheeksiottaminen Liedon peruskoulujen opettajille heidän Veso-päivässään. Meillä oli aikaa käytettävissä 40 minuuttia. Onneksi saimme tänä kesänä joukkoomme media-amattilaisen Mia Kujanpään, jonka tiedoilla ja vapaaehtoistyöllä olemme saaneet ammattimaisuutta infoihimme. Lieto on ollut vastaanottavainen ja ennakkoluuloton suhteessa päihderiippuvuuden hoitoon toipumiskeskeisesti koko yhteistyömme ajan. Palaute infosta on ollut pelkästään myönteistä ja sivistysjohtajan kommentti infosta: kosketitte enemmän kuin ikinä uskotte, on sellainen luottamuksenosoitus, mikä osoittaa, että olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Myöhemmin eilen olin yhtenä valitsijana Turun kokemusasintuntijakoulutuksen valintaprosessissa. Hakijoissa oli eräs toipuva alkoholisti, joka kertoi olevansa minulle tuttu, koska hänen miehensä kävi Raision Tukikoti ry:n läheisryhmässä hänen juomisensa vuoksi. Muistan hyvin, kun ko ihminen pohti ahdistuneena, voiko hän koskaan jäädä eläkkeelle, koska hän silloin joutuisi elämään 24/7 juomishelvetissä. Viime keväänä ollessani kokemusasintuntijaseminaarissa tämä läheinen tuli kuulijana puheilleni ja kertoi: vaimoni on ollut puoli vuotta raittiina ja esitteli samalla vaimonsa. Liikutuin silloin, koska näin läheisen silmissä elämän, mikä on tullut takaisin. Vielä enemmän liikutuin, kun kokemusasintuntijaehdokkaiden haastattelussa oli ihminen, joka kertoi olleensa yli vuoden raittiina ja olleensa juuri se kusipää, joka teki miehensä elämästä helvetin. Tämä läheinen kertoi, että rakastaa sitä ihmistä, johon aikoinaan rakastui, mutta mutta vihaa sitä juovaa ihmistä. Tunnen suurta kiitollisuuta, että olen voinut olla osa tätä toipumistarinaa.

Lähtiessäni Savon retkelleni vein Loimaan toimijallemme esitteitä ja puhuimme myös siitä, mitä elämämme nyt on niin hyvistä kuin pahoistakin ja löysimme jälleen ituja uuteen. Tapasin myöskin vanhan tuttuni, josta olen erityisen ylpeä, ihmisen, joka oli suurin luuseri ja kusipää, mitä maa päällään kantaa, joka kylvää pelkkää tuhoa ympärilleen ja vie muutkin tuhoon, joita koskettaa. Tämä ihminen on kuitenkin raitistuttuaan mitä rakastettavin ja herkin ihminen mitä voi olla. Oli se herkkyys ennenkin olemassa, mutta se oli kaiken paskan peitossa. 

Huomenna minulla on etuoikeus mennä seuraamaan kansakoulukaverini, toipuneen alkoholistin, kanssa Kuopion kaupunginteatteriin Inspiraationa Juice-kilpailun tuloksia ja 
konserttia. Lipuista saan kiittää veljeäni, joka ei voinut osallistua tapahtumaan ja antoi minulle, ikuiselle Juice-fanille mahdollisuuden.
Tästäkin olen kiitollinen.

Siitäkin olen kiitollinen, kun AA:n kesäpäivien yhteydessä unohdin sateenvarjoni Suininlahden koululle, huoltomies otti sen talteen ja saan sen, kun soitan hänelle. Tästäkin olen kiitollinen...    

Mä en tarkoita väheksyä nyt onnea, onnea..... Mä hyväksyn sen, et`mä hallitse en, tätä hallitse en, vaan se, se käy ylitseni. (Pauli Hanhiniemi, Käteni oli kerran vakaa)


Joskus otsikon keksiminen on vaikeaa, vaikka tietää tarkalleen, mistä haluaa puhua. Onneksi on olemassa ihmisiä, joilla sanat osuvat tarkasti ja kuvaavat myös monen muun tunteita omasta elämästään. Kiitos Pauli Hanhiniemi.

Silmäillessäni blogikirjoituksieni määrää ja julkaisutiheyttä, mitä olen ennenkin pohtinut, olen saanut ymmärryksen, miksi nyt, kun on enemmän syytä kertoa tuntemuksistaan, kerron niistä entistä harvemmin ja vähemmän täällä. On oltava valmis niin, että pystyy hyväksymään kertomansa ja on sen takana. Jos on vielä itsekin epätietoinen missä kulkee ja kuka kulkee, on parempi pitää kynänsä penaalissa.

Kun on isoja elämänmuutoksia tapahtunut, kaikki palikat hakevat uudestaan paikkansa. Välttämättä ne samat palat eivät menekään siihen samaan koloon kuin aikaisemmin ja on etsittävä uusia näkökulmia rakentamiselle ja mentävä itseensä ja tuoretta sanontaa käyttääkseni on pystyttävä "katsomaan oman persesilmänsä läpi" voidakseen luoda uusia asioita. Minun on ollut pakko  opetella poistamaan ajattelustani mustavalkoisuudet, koska elämässä ei ole paljonkaan mustavalkoista paitsi musta ja valkoinen. Silti elämä ei ole harmaata, vaan siitä löytyy paljon värejä, kun osaa katsoa. 

Tähän tilanteeseen pääsemiseen minua on eniten auttanut Tyyneysrukous:
Jumala antakoon minulle tyyneyttä hyväksyä
asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitkä voin
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kuinka tähän sitten pyrin, koska se ei ollenkaan aina onnistu ja tulee hetkiä, jolloin itsekäs ja omavoimainen ajattelu johtaa toimintaan, mikä ilmenee milloin oman egon korostamisena, milloin läheisten kontrolloimisena jne.

Kun löytää jokaisesta päivästä hyviä ja myönteisiä asioita, vaikka kuinka pieniä, palaset alkavat loksahdella kohdilleen. Joskus niistä pienistä tuleekin koko kuvassa suuria. Kerron esimerkkejä päivänpelastajista. 
Kesäkuun lopulla AA:n ja Al Anonin kesäpäivillä, mulle eka kerta, tapasin kymmeniä ihmisiä, joita en ollut ennen tavannut ja jokaisen kanssa puhuimme samaa kieltä. Tunsin kiitollisuutta.
Viime viikonloppuna, kun oli sateista, huomasin unohtaneeni sateenvarjoni kesäpäivien naulakkoon, kun en sitä ollut sen koommin tarvinnut. Soitin koulun kiinteistönhoitajalle. Hän oli laittanut sen talteen ja lupasi pitää toimistossaan, kunnes tulen taas Siilinjärvelle.
Kotiryhmän löytäminen Al Anonista ei ole ollut mulle se tärkein asia. Kuitenkin kesäpäivillä lauantaina ajatus vaan tuli päähäni, että nyt haluan saada kotiryhmän ja tiedän mikä se tulee olemaan. Sunnuntaina sain kertoa ryhmässä asian.
Viime lauantaina huomasin yhtäkkiä, että auton tupakansytyttimeen ei tule virtaa. Tämän huomasin, kun yritin laittaa navigaattoria päälle. Auto oli ollut juuri perjantaina pikkuhuollossa enkä huomannut sitä, koska navigaattori oli ollut reilu viikko aikaisemmin käytössä. Niinpä menin korjaamolle maanantaiaamuna.Kysyin, voisiko tsekata, onko kyse sulakkeesta vai jostakinisommasta viasta? Puolen tunnin kuluttua auto oli vikakooditarkistuksessa jaasia oli ok ja ainoastaan sulake vaihdettiin. Kysyin, mitä olen velkaa? Anna olla lompakkosi taskussa, asia on kunnossa.
Nämä olivat monen muun asian lisäksi "päivänpelastajia".
Jotta voi löytää mielenrauhaa ja tyyneyttä nähdä tällaisia asioita, vaikka olisi kaaostakin elämässä, tarvitaan jotakin tärkeää. Sitä ovat itselleni vertaisryhmät, pääasiassa 12-askeleen ryhmät, koska siellä voin kertoa tunteistani, mikä hiertää, mikä tuo iloa. Siellä voin tuntea olevani ryhmän tasavertainen jäsen. Siellä ei kyseenalaisteta kenenkään sanomia asioita, koska jokainen siellä tietää, että jos joku valehtelee tai keksii juttuja, hän valehtelee ja pettää VAIN ITSEÄÄN. 
  

Juuri tänään katson elämää uusin silmin ja löydän siitä ihmeitä. Opin tietämään, että mitä annan maailmalle, sitä maailma antaa minulle.

Mikä saa eläkeläisen mielen herkistymään niin, että silmät kostuvat sen ohella, että ikääntyminen jo itsessään aiheuttaa sitä. Onko se lopullisen exituksen hetken lähestyminen, se on lähempänä kuin syntyminen? Voiko se olla myöskin elämän kokonaisuuden  ja oman suhteellisuudentajun realisoituminen, mitä voi saavuttaa ja mitä on saavuttanut?

Kerron esimerkkejä, mitkä asiat nykyisin saavat kyyneleet silmiini. Esimerkit ovat viimeisen puolen vuoden ajalta:

Ennen polven tekonivelleikkausta kertoessani veljelleni miten tärkeä hän minulle on. Kerroin varmuuden vuoksi, jos leikkaus olisi epäonnistunut, vaikka hän sen muutenkin tiesi.

Entisen työkaverin tapaaminen kuntoutuksessa reisiluun murruttua kaatumisen seurauksena. Ja kuitenkin  yhteinen kieli oli olemassa edelleen, vaikka tapaamisissa on monien vuosien väli.

Kuullessani Eppu Normaali Suolaista sadetta tai Valot tulevat vastaan.

Kun viime kuussa tuli kuusi vuotta siitä, kun tapasin ihmisen, jonka toipumiseen ei kukaan muu uskonut ja sain paljon paskaa niskaani, kun uskoin häneen....oman intuitioni perusteella. Nyt hänellä on yli kaksi ja puoli  vuotta päihteetöntä elämää. Rinnalla kulkeminen ei ole ollut turhaa. Emme ole enää tuettava ja tukija.....olemme ihan tavalliset ystävät.

Tapasin lähes viisikymmpisen asiakkaan, joka oli juomisestaan huolissaan, koska pelkäsi tekevänsä jotakin väkivaltaista jollekin toiselle ihmiselle, koska ei juomisensa aikana pysty yhtään kontrolloimaan käyttäytymistään. Hänen pelätessään, oliko tehnyt jotakin vakavaa, mihin poliisi puuttuisi ja selvitettyämme asia, ettei mitään ollut tapahtunut. Puhuimme ihan tavallisia asioita, mutta niin, että ne menivät ilmeisesti syvälle rintalastan alle, koska erotessamme hän halasi tiukasti. Tiesin, että olin jossakin onnistunut.

Kysyin asiakkaalta, joka käytti etunimiensä jälkimmäistä nimeä pääasiassa, mutta virallisissa yhteyksissä tietenkin on ensimmäinen, jolla hänet kutsutaan vaikkapa lääkäriin, kummalla nimellä hän haluaa itseään kutsuttavan. Hän sanoi, ettei kukaan ole aikaisemmin kysynyt, kummalla nimellä hän haluaa kutsuttavan itseään. Hän myöskin halusi näyttää uuden kotinsa, kun hän on sitä laittanut kuntoon. 

Olin kuuntelemassa Hämeenlinnassa Maivita Oy:n infoa ja johtava päihdeterapeutti kertoi , että hänen päihdeterapeuttinsa oli vähän aikaa sitten kuollut verisyöpään ja muisteli liikuttavalla tavalla oman toipumistiensä alkua Repan muistoa kunnioittaakseen. Kertoessani tästä veljelleni puhelimessa en voinut estää liikutustani.

Mielenkiinnolla odotan, saako 17.5. Logomossa Pauli Hanhiniemen ja Retkueen keikka silmät kostumaan. Talvella Hanhiniemen akustinen keikka Liedossa sai silmät kostumaan.  

  

Juuri tänään teen suunnitelman. Ehkä en seuraa sitä täydellisesti, mutta minulla on sellainen. Se pelastaa minut huolelta, kiireeltä ja epäröinniltä.

Huomasin juuri, että edellisestä blogikirjoituksestani on kulunut lähes 5 kuukautta. Se ei tarkoita, etteikö asiaa olisi ollut, mutta silloin, kun elämä henkilökohtaisella tasolla ei ole järjestyksessä niin, että mielikin kaipaa järjestäytymistä uudelleen, on asioiden marssijärjestys pohdittava uusiksi eli kuten 12 askeleen ohjelmissa viisaasti sanotaan: ensimmäiset asiat ensiksi ja tämäkin menee ohi.

Vaikka olen aloittanut toipumisen läheisriippuvuudestani jo yli kolme vuotta sitten, ovat viimeiset kuukaudet olleet sekä raskaimmat että opettavaisimmat. Oppia elämään uudessa elämäntilanteessa, nöyrtyminen oman itsekkyytensä edessä, suostuminen katsomaan oman perssilmänsä läpi ja suostuminen hyväksyä kohtaamansa näky.Vielä tällä viikolla jouduin huomaamaan, että olin käyttäytynyt riippuvuuteni ohjaamalla tavalla: syyllistin itseni hyvän ystävän fyysisistä kivuista, joiden kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. Ymmärrettyäni tämän kottikärryllinen kiviä putosi harteiltani kerralla. Olin vain pari viikkoa ihmetellyt, miksi on vuorotellen paskat fiilikset ja normaalit fiilikset. Onneksi vastaus löytyi peilistä. 

Edellisen jälkeen oli helppoa aloittaa keikkatyö NAL-palvelussa eilen ja se palkitsikin täysin. Se on juuri sitä, mitä haluan tehdä ja missä pääsen toimimaan vahvuuksillani. Nyt toivon, ettei sijaistamani ohjaajan tauti olisi täysin talttunut maanantaihin mennessä, jotta saisin päivän tai kaksi lisää keikkaa...sen verran innoissani olen työstäni.

Lisää tähtihetkiä tuli tänään taivaalleni, kun nähtiin ystäväni kanssa Loimaan toipujia pitkästä aikaa. Kokemuksia entisestä elämästä ja tästä päivästä, kun elämä kantaa. Silloin päätin, että on oikea hetki kirjoittaa tänne.

Kiitollisuus on tällä hetkellä päälimmäinen tunne elämästä. En usko seuraavaan blogikirjoitukseen menevän lähellekään viittä kuukautta.Kiitos, jos jaksoit lukea..... 

Tämä on ollut ihmeellinen päivä, tämä on ollut minun

Tämä on ollut edelleenkin ihmeellinen päivä. Ex-kollegani kirjoitti facebook päivityksessään, miltä on tuntunut, kun luulee kuuluvansa johonkin porukkaan ja yhtäkkiä huomaa ettei kuulukaan ja silloin on ahdistus ja pahanolontunne syvä. Syymme ja kohteemme ei välttämättä ole sama, mutta jaan mielessäni ja rintalastani takana täysin entisen työtoverini tunnot. Ensin tulee raivo, eikä vain raivo vaan apinanraivo, sitten vitutus, pitennetty vitutus ja sen jälkeen muistettuani mistä olen jo aikaisemmin selvinnyt...tyyneys: Minulle annettakoon tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Jos nämä edelliset sanat unohtuvat minulta, olen hukassa kuten myöskin koko elämäni.

Sain isänpäivälahjaksi lapsiltani kirjan, Eppu Normaalin Kaikki sanat. Kieltämättä juuri tätä olinkin toivonut sivuhuomautuksella, mikäli aiotte jotakin hankkia. On kummallista, miten erilaisilta sanat kuulostavat laulettuina ja kirjoitettuina. Viime aikojeni päihdeinfoissa olen paljon siteerannut   Eppu Normaalin (Martti Syrjän, raittiin alkoholistin,( minkä hän itse kertoo Eppu-elokuvassa), ettei minkään tahon, minkään yhteisön tai säätiön tarvitse asiaa kyseenalaistaa.

Alkoholismi kaikessa rujoudessaan näkyy Martti Syrjän teksteissä  hyvinkin kaukaa. Olen paljon ajatellut sitä, kuinka paljon hoitoonhakeutumista pitkitti tilitys biisien lyriikassa estäen samalla eristäytymistä, mikä on alkoholistille luontaista. Tässä ensimmäisenä esimerkkinä on Valkoinen kupla:

  Kellon viisarit siirtyvät
     Hiljaa seinällä tuon
 Ravintolan jossa juon
Jossa hiljaa kuohuvaa
        Kaljaani litkin
Päälle muutaman napakan
          Kuivin silmin itkin

Tunteet ovat kuolleet, koska itkukin on kyyneleetöntä.

Kun mennään muutama vuosi eteenpäin juomisen jatkuessa, Martti puhuu elämästään runossaan Lahtinen näkee Jumalan:

Vaan aamulla olonsa  heikko sen
       pakotti vessaan veikkosen
Sanoi peilille jos ei oloni mua tapakaan
       se pakottaa takaisin kapakkaan.

Alkoholismiin sairastuminen on tapahtunut, juominen on pakonomaista.

Tulee hetki, jolloin apu otetaan vastaan. Tässä se on vielä hetkellisessä ihmetyksen aiheessa, jolloin riippuvuus on myönnetty, mutta ei vielä tunnustettu:

        Voi onneton mikä nyt on
  Miksi mun suuni on onneton
Mielessä hiljss sanontaa lainaan
Sanaisen arkkuni sisällä vainaan.

Aikanaan seurasi raitistuminen ja sen myötä toipuminen alkoholismista ja siitä kertovat lähes kaikki Sadan vuoden päästäkin levyn biisit.

             Jonnekin tuon mutkan taa
                Minun täytyy uskaltaa
Sieltä nähdä voin jo mutkaan seuraavaan
                Jonka taakse tie katoaa


Toipuminen riippuvuudesta etenee ja elämä raittiina näyttää valoa ja  uudenlaisen elämän

Pian laulu taipuu kuin liha niin
        Häivyttää mielestä sen
     Taipuu muotoihin ihaniin
        Karvaan pettymyksen
     Tuska haipuu ja viha niin
          Ei soi katkera blues
Soi vain kaipuu ja mahdollisuus
              Soi vain sävel uus 

Minuuteni juuret eli miksi minusta tuli tällainen eikä toisenlainen

Eilen viimeisenä työpäivänäni ajattelin, mistä kaikki sai alkunsa? Ei se suinkaan alkanut siitä vuoden 1976 juhannusviikosta, jolloin aloitin keskiviikkona kesätyöni Turvatuvassa....ei sinne päinkään. Juuret ovat paljon syvemmällä ja siitä saan kiittää vanhempiani ja heidän suhtautumistaan erilaisuuteen elämässä yleensä.

Siilinjärvellä sijaitsi Harjamäen piirimielisairaala, josta silloin tällöin lähti potilaita omille teilleen, kuka karkuun, kuka muuten vaan jaloittelemaan. He tulivat pyytämään vettä juodakseen ja sitä he myös saivat, heitä jututettiin eikä lapsia lähetetty pois, vaan oltiin siinä ja leikittiin omiamme. Joku aikuisista kävi välillä soittamassa Harjamäkeen, että täältä voisi hakea potilaan. Koskaan näissä tilanteissa ei ollut uhkaavuutta.

Äitini serkku, puuseppä oli alkoholisti, joka työskenteli naapurissa ja joi joka päivä ja lomansa hän vietti alkoholistihuoltolassa, jotta oli työkunnossa, kun loma oli loppu. Hän oli hyvin älykäs ja herkkä mies ja äärimmäisen kiltti. Tanea ei kukaan koskaan syyttänyt hulttioksi tai selkärangattomaksi kusipääksi. Hänestä sanottiin, että hänellä oli heikkous, ettei hän pystynyt olemaan juomatta. Kun vaimoni oli käymässä ensimmäisiä kertoja Siilinjärvellä kävimme paikallisessa kuppilassa kahvilla ja Tane oli siellä kaljalla. Halusin esitellä hänet tyttöystävälleni sukulaisenani, koska arvostin Tanea ihmisenä. Tane ojensi Hilkalle kätensä ja toivotti tervetulleeksi sukuun. Ehkäpä tästä johtuu, etten koskaan ole pitänyt alkoholisteja mitenkään viallisina ihmisinä, he vain ovat sattuneet sairastumaan sairauteen nimeltä alkoholismi, eikä sairastuminen ole kenenkään syytä.

Siilinjärvellä toimi eräs hyvin arvostetussa ammatissa toimiva mies, joka osasi lukuisia kieliä ja hoiti työnsä ensiluokkaisesti, mutta kun hän alkoi juoda tarvittiin useampi poliisiauto selvittämään tilannetta, koska mukana olivat aina väkivalta, ampuma-aseet ja vaikka mitkä mahdolliset uhkaavat temput. Koska väkivalta kohdistui yleensä vaimoon, hän soitti jostakin syystä isälleni, absolutisti, joka oli ainoa henkilö, jonka onnistui saada puheyhteys "Veijoon" ja hänet ymmärtämään tekojaan. Isäni ei koskaan edes pelännyt mennä "Veijon"luo sitä häneltä joskus kysyttyäni. Olen pohtinut paljon, miksi näin oli, ja tulin siihen tulokseen, että se johtuu siitä, että isäni ei koskaan katso ketään alaspäin eikä suhtaudu moralisoivasti tai anna ulkoisten seikkojen vaikuttaa käyttäytymiseensä. Toivon, että olen perinyt tämän piirteen isältäni...edes osittain.

Elämässäni on ollut paljon ajautumista, kuten päihdetyöhönkin ajautuminen. Keväällä 1976 olin kyllästynyt kesätöihin kotonani   isän maatilalla. Kysyin serkultani, joka oli katkaisuaseman ja hoitokodin johtajana Turussa ja hän ohjasi minut Turvatupaan kysymään kesätöitä, koska ei uskaltanut ottaa 22 vuotiaista savolaista kiharapäätä katkolle töihin. Jostakin kumman syystä en pelännyt töissä tai kokenut asiakkaita uhkana, vaikka jo ensimmäisenä viikonloppuna töissä ulkopuolinen ihminen kävi asukkaaseen kiinn pilleripäissään, menin fyysisesti väliin ja jälkikäteen kuulin, että kimppuunkävijä käytti mielellään puukkoa näissä tilanteissa. Ehkäpä kasvatin tässä intuitiivisesti uskottavuuttani, koska näin pahaa tilannetta ei minulle ole sen jälkeen sattunut. Ei ole tarvinnut tapella eikä se olisi mitään hyvää aiheuttanut.

Mentyäni loppuunpalamisen kautta vakavaan masennukseen alkuvuodesta 2010 syitä oli monia ja varmasti yksi oli, että vertaistyö tullessa enemmän tapetille olin siihenkin asti suhtautunut vertaistyöhön myönteisesti, vaikken ytimestä mitään ymmärtänytkään. Kuitenkin työparini jyrkän kielteinen suhtautuminen ja vähättelevä ja alentuva suhtautuminen ehdotuksiini vertaistyön lisäämisestä koski minuun syvästi ja tunsin olevani varsin yksin työyhteisössäni.

2011 lopulla kun sopimus Turun kanssa loppui ja alkoivat talkootyöt, tunsin palanneeni elämään. En ollut enää kenenkään talutusnuorassa, sain tehdä työtäni työkaluilla, jotka näin oikeiksi päihdesairaudesta toipumiseksi. Suurimman kiitoksen saa osakseen Juuso Muukkonen, jonka ansiosta sain osallistua Juuson  läheisviikonloppuun hoitolaitoksessa ja läheisterapeutti Laura Eklund, jonka ansiosta tunnistin läheisriippuvuuteni ja aloin hoitaa sitä. Liuotushoito on tehonnut hienosti ja se möykky rintalastan takana, jota masennuksesta toipuminen ei vienyt, on alkanut vauhdilla sulaa, mutta se edellyttää elinikäistä hoitamista ja nöyrää, rehellistä itsetutkistelua ja siihen auttaa 12-askeleen ohjelma.

Eilen oli työurani viimeinen päivä. Laitoin edellisenä iltana paperille ihmisiä jotka ovat tukeneet minua viime vuosina ja kulkeneet rinnallani, joihin voin ottaa yhteyttä tarvittaessa. Yhdellä istumalla sain luvuksi 25. Heistä kaikki 1 lukuunottamatta ovat tulleet mukaan 2012 jälkeen. Tein myös toisenlaisen listan: työssäni työkalupakkini tärkein työkalu on intuitio: ihmiset, joihin olen tätä kautta panostanut. En ymmärtänyt intuition merkitystä aikaisemmin, vaikka olen sitä käyttänyt yli 18 vuotta. Nämä ihmiset ovat niitä, joissa olen nähnyt toipumisen potentiaalin, vaikka ovat vahvasti radalla, mutta jokin selittämätön asia on saanut minut heihin uskomaan. Lukuisat kerrat olen saanut kuulla, että olen hyväuskoinen hölmö ja höynäytettävä. Näitä ihmisiä sain, taaskin, yhdeltä istumalta 19 ja heistä toipuneita ja toipuvia on 16, yksi on löytämässä oikeat työkalut ja kaksi on selkeästi radalla, mutta heihinkin uskon, kun kaikki palaset ovat kohdallaan, toipuminen voi alkaa.

Kahvia ja kakkua oli eilen syömässä nelisenkymmentä ihmistä. Taidettiin kaikki olla kiitollisia, kuka mistäkin syystä. Ylpeydenaiheita oli paljon ja kakku oli hyvää. Olen ylpeä, että saan tuntea teistä jokaisen. Kuten kaimani Hannu Ylönen tapaa sanoa: jokainen päivä on oppimistapahtuma, niin eilinenkin. Niin....ja kuten yksi elämisentaidonopettajistani, Miia Jokinen on minulle opettanut: asioilla on tapana järjestyä.....ja taas kerran sait minut liikuttumaan sanoistasi.

Olen saanut uskomattoman määrän muistamisia monin eri tavoin, pieni osa pääsi paikallekin. Kaikkiaan muistamisia oli paljon yli sata ja jokainen niistä oli yhtä tärkeä. Kiitos!

Leipätyö loppui. Vapaaehtois- ja vertaistyö jatkuu. Tärkeintä on että tunnen, että tänään en ole yksin.