Onko henkisen ottolapsen konkurssi myös omani?

Olisiko aiheellista muuttaa vakiolottorivin, jonka voimassaolon vaimoni hoitaa, numeroita ja laittaa     siihen myös numerot 29, 9 ja 20 ja 15. Ne muodostavat päivämäärän, jolla Turvatupa ry haettiin konkurssiin, ottolapseni vuodesta 1976. Olenhan minä kohtuullisesti nukkunut, mutta asia on ollut illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä mielessä. Eilen Lapinlahden Väärnin leirikeskuksessa pidin alustuksen päihderiippuvaisen läheisen näkökulmasta. Konkretisoin asiaa lukemalla Pauli Matti Juhani Leskisen runon Mimosan hipiä. Siinä kerrotaan alkoholistin krapulasta, henkisestä, mutta yhtä hyvin se kuvaa läheisen tuntoja ja huolta kun läheinen ihminen tuhoaa elämänsä jollakin päihteellä. Turvatupa ry on tainnut olla minulle melko läheinen, koska sen loppu on aiheuttanut samanlaisia
tunteita. Olen joutunut kelaamaan omaa elämääni kaikilta osin, koska yksi tärkeä osa on hävinnyt
lopullisesti.

Oikeastaan tarinamme alkoi ennenkuin tapasimme. Joskus 1975 turhauduin kirjallisuuden opiske-
luuni ja olin aivan hukassa. Kävin jopa lastenlääkärinä toimineen tätini neuvosta puhumassa asiois-
tani nuorten psykiatrilla tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa. Onneksi vaimoni kesti minua jo
silloin, koska edellämainitun Leskisen sanoin "elämä oli yhtä rimpuilua". En tiennyt mitä tehdä elä-
mälläni. Tiesin, että elää pitäisi, mutta miten. Vanhempani olivat niin viisaita, etteivät halunneet mi-
nua helmoihinsa maitojunalla, koska se olisi varmasti aiheuttanut sensortin läheisriippuvuuden,
ettei olisi ollut hoidettavissa yhtä helposti kuin nykyiseni. Rimpuilu jatkui, kunnes serkkuni, katkaisuaseman silloinen johtaja ehdotti -76 kesäksi työpaikkaa Turvatuvasta, jota hainkin ja pää-
sin. Vaikka en fyysisesti siellä enää ole, henkisesti varmaan vielä jonkin aikaa.

Opiskelukin vaihtui -78 Tampereelle sosionomiopiskeluun. Paperit sain -82, jolloin myös sosiaalityöntekijän toimen sain Turvatuvasta. Osasin omasta mielestäni kaiken ja olin jumalatto-
man viisas, kirjat olivat opettaneet. Toipuneiden juoppojen ja AA:n ajatukset olivat punainen vaate.
Armeija oli kuitenkin käymättä venyneiden opiskelujen takia. Sinne menin 10/1983 ja pois pääsin 6/1984. Nyt olin mielestäni jo jumalasta seuraava, halusin raitistaa koko maailman. Hääräsin ja hääräsin ja olin työuupumuksen kynnyksellä seuraavat pari vuotta. Se ilmeni vauhtina ja jumalan
viittaan pukeutumisena. Onneksi vaimoni on viisas ja hyvä ihminen, jonka avulla jotenkin pääsin raiteilleni. Apuahan esim. lääkäristä niin jumalallinen olento kuin minä ei voinut ajatellakaan hakea.

Lapset syntyivät -89 ja -91 ja ne veivät onneksi paljon pahaa pääni sisältä pois. Tai lapset ja vaimo pääsivät voitolle omahyväisyydestäni ja itsetietoisuudestani. Lasten astmat ja nuoremman kiusaaminen koulussa, johon koulu ei tehnyt mitään ennenkuin yläasteella, jossa asia taitavien ja hyvien ihmisten
yhteistyöllä löytyivät lääkkeet ja hän toipui kokemistaan vääryyksistä. Kyllähän ala-asteella terveydenhoitaja teki kaiken mitä ihminen voi, mutta yksin ei voi taistella ja voittaa, jos vastassa on betonia.

Työkin sujui mallikkaasti omasta mielestäni, kunnes sain syksyllä 2003 kutsun Lapuan Minnesota-hoidosta erään läheiseni läheisviikonloppuun. Tietenkin haukuin Seppelinin Simon pystyyn, että teillä väärä henkilö siellä ja olen päihdetyön sosiaalityöntekijä ja tiedän nämä asiat. Simo oli hiljaa vuodatukseni ajan, oli kuullut satoja samanlaisia vuodatuksia. Kertoi sitten asian rauhallisesti, taisin
pyytää anteeksikin käytöstäni. Tästä seurasi iso ammatillinen kriisi. Yli 20 vuotta päihdetyössä, enkä osaa lukea yhteään selvää merkkiä, olen ammatillisesti kelvoton, mihinkään kelpaamaton paska. Sen jälkeen alkoivat myös poikani asiat sujua ja selvitä. Hän sai ammatin, tyttäreni opiskeli yliopistossa. Sisällä kuitenkin raastoi ja lumipallo vieri ja muuttui jättiläiseksi ja lopullisesti räjähti rytmihäiriöihin keväällä 2010. Olin nyt yksin itseni kanssa masennukseni lettosuossa. Taas minulla oli onneksi tärkeitä ja hyviä ihmisiä ympärilläni. Vaimoni, joka antoi minun olla rauhassa, vaikka se kuormitti häntä monen ihmisen verran, kun en mihinkään pystynyt. Työnantajani Reijo, joka antoi minun toipua rauhassa ja järjesti työkokeilun sairasloman jälkeen voimavarojeni mukaan ja onnistuneen työhönpaluun sen jälkeen. Työterveyslääkärini, joka osasi lukea minua ja teki oikeat toimenpiteet, ei kyseenalaistanut tuntemuksiani. Pääsin myös vertaistuen piiriin ITU ry:n masennusryhmässä. Toi-
vuin masennuksesta. En kuitenkaan tuntenut itseäni terveeksi. Jokin möykky vaivasi. Kunnes.

Joulukuussa 2014 oli kutsuttuna Rehapin läheisviikonloppuun, jossa minulle kerrottiin, että riippuvaisen läheinen voi sairastua para-alkoholismiin. Hän käyttäytyy kuin alkoholisti, mutta henki ei haise. Taivaan portit aukesivat, tämä minua vaivaa. Olen käyttäytynyt kuin kuivahumalainen vaimoani kohtaan välillä ja hän on joutunut kestämään sen, kun on ensin kestänyt masennukseni karikot ja viemärit. Sen olen oppinut ryhmissä, että jollen hoida itseäni, en voi olla läheisteni tukena ja antaa heille sitä mitä he tarvitsevat. Lähtiessäni Rehapin läheisviikonlopusta meille sanottiin Ramin suulla, mikä on nyt toisin kuin ennen: tähän asti läheiset ovat tukeneet riippuvaista, nyt riippuvainen tukee läheisiä. Tämä pätee myös läheisten läheisiin.

Suhteessa Turvatuvan luurankoon minulla on onneksi hyvä ystävä ja työtoveri vertaityössä, Ilkka
Laaksonen, jolta olen monesti saanut kullanarvoisia neuvoja ja uusia näkökulmia. Uskon, että hän
osaa antaa vinkin miten hoidan läheisriippuvuuttani kuolleeseen ry:hyn.

Taidan nähdä pienen sarastuksen.

Kiitos kun kuuntelitte.