Kun ahdistus ja häpeä muuttuvat kiitollisuudeksi

Vein tänä aamuna tutun kaverin Rymättylän hoitolaitokseen, jotta hän voisi alkaa toipua sairaudestaan, alkoholismista. Hän on käynyt läpi lukuisia hoitoja ilman kunnollisia tuloksia toipumisen suhteen. Vuosi sitten kysyin häneltä ensi kertaa, kiinnostaisiko häntä tulla kuuntelemaan Rymättylään perjantai-illan infoa. Hän suhtautui asiaan myönteisesti ja puhuimme silloin tällöin, miten hänen toipumisensa tie saataisiin alkamaan. Vielä viime syksynä hän totesi että Rehappi Rymättylässä lienee niitä harvoja päihdekuntoutuksia, joita hän ei ole kokenut. Silloin minulle tuli ensi kertaa olo hänen kohdallaan, että siemen on ehkä itänyt. Tammikuussa hän oli kanssani infoa kuuntelemassa ja se teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Sen jälkeen on oltu paljon yhteydessä ja hän myönsi täydellisen voimattomuutensa alkoholiin nähden ja kertoi ettei jaksa tällaista elämää enää. Viime viikolla hän päätti, että on valmis ottamaan hoidon vastaan. Lupasin viedä hänet tänään maanantaina ja hän oli valmis klo 8, kun menin häntä hakemaan. 

Saapuessamme hoitolaitoksen pihaan tunsin suurta kiitollisuutta, että olimme juuri siellä. Sanoinkin vastaanottaneelle päihdeterapeutille, että olen nyt osani hoitanut, nyt on teidän vuoronne. Jokin sisällä oleva tunnemyllerrys tuli niin ennalta-aavistamatta, että minun oli pakko kiirehtiä autolle, etten näytä liikutustani, joka oli pelkkää kiitollisuutta ja nöyryyttä siitä, että olin saanut saattaa hänet hoitoon. Liikutus tuli siitä deja`vusta, kun edellisen kerran toin työkaverini hoitoon loppuvuodesta 2014 ja olin täynnä syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta, että menettäisin kasvoni ja olin ottanut töihin ihmisen, joka käytöllään sai minut valehtelemaan ja näkemään mustan valkoisena. Juuri tämä työkaverini auttoi minut kuitenkin toipumisen tielle omasta läheisriippuvuudestani kutsumalla minut läheisviikonloppuunsa, jolloin sain ymmärryksen omasta sairaudestani. Olen hänelle varmastikin ikuisesti kiitollinen, koska se viikonloppu ja sen jälkeinen jatkoryhmä opetti minulle asioita itsestäni ja sai minuun ainakin hiukan tyyneyttä, rohkeutta ja viisautta, jotka olivat minussa, vaikka en tiennytkään niiden olemassaoloa.

Lähdettyäni ajamaan jouduin pysähtymään muutamaksi minuutiksi, jotta sain tyynnyttyä yli suurimmasta sisäisestä tunnemyrskystäni.