Etiikasta, moraalista ja kohtuuttomuudesta

                     Tänä aamuna uutisoitiin näyttävästi lääkäriopiskelijoiden, jotka toimivat kunnissa
keikkalääkäreinä, palkoista. Näille ei-valmistuneille lääkäreille maksetaan jopa 500-1000 € päi-
vässä palkkaa. Ei ole siis mikään ihme, että kuntiin on vaikea saada kesäsijaisia tai muitakaan sijai-
sia. Julkisen terveydenhuollon näivettäminen siis jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Tulee väkisinkin mie-
leen mitä Hippokrateen vala tarkoittaa nykyisin?

                        Sosiaalityössä on samantyyppistä toimintaa kuin terveydenhuollossa, mutta tässä en
käsittele taloudellista puolta. Olen itsekseni ja joidenkin alan ihmisten kanssa pohtinut sosiaalityön
moraalia, etiikkaa ja sitä mikä ylittää kohtuullisuuden rajan. Tullessani kesällä 1978 ensi kertaa
sosiaalityöntekijän sijaiseksi Turun sosiaalivirastoon sosiaalityöntekijöistä varmaankin lähes puolet oli
ns. työnpätevöittämiä sosiaalityöntekijöitä, eli heillä ei ollut tutkintoa. Alunperinhän sosiaalityö oli hy-
väntekeväisyystyötä, jota usein tekivät patruunoiden ja tehtaideomistajien rouvat. Kyse oli silloin
huono-osaisten auttamisesta. Jossakin kohtaa tuli sosiaalihuoltolaki, jolloin sosiaalityöstä tuli osa
yhteiskuntaa, eikä se ollut enää hyväntekeväisyyttä vaan etuus, mikä kuuluu kriteerit täyttäville ih-
misille. Näillä vanhanajan sosiaalityöntekijöillä oli, tutkinnon puutteesta huolimatta tai ehkä juuri siksi,
ongelmanratkaisussaan eräs näkökohta, josta valitettavan monen nykyajan sosiaalityötä tekevän
kuuluisi ottaa oppia. Heidän päämääränsä oli edesauttaa asiakkaan selviytymistä tai ainakin estää
tilanteen paheneminen. Pyrittiin löytämään keinot, millä auttaa asiakasta. Vasta edellisen jälkeen
otettiin taskulaskin (vaikka niitä ei vielä ollut silloin) esille ja yritettiin vääntää laskelma jonnekin normin
suuntaan. Nykyisin pyrkimyksenä tuntuu olevan pyrkimyksenä löytää pykälä, jolla apu voitaisiin
kieltää.

En edes yritä kieltää, etteikö nykyisinkin olisi hyviä sosiaalialan ammattilaisia. Kyllä niitä on, mutta
he ovat liian harvassa.  Missä ovat ne ammattilaiset, jotka tappelevat asiakkaansa puolesta, jottä hän
saisi hänelle kuuluvan etuuden, on se sitten kuntoutushoito, toimeentulotuki, tai asuntolapaikka. Itsen-
sä likoonlaittaminen asiakkaan puolesta on tosi harvinaista, virkamiesmäinen toiminta ei ole. Tiedän
että tällaisia on vielä olemassa sillä tapasin eilen sellaisen. Suurin osa näistä taistelijoista on ns. ver-
taisia, jotka haluavat auttaa ihmisen pois siitä kusesta, jossa ovat itse joskus olleet. Meidän koulun-
käyneiden pitäisi mennä hyvin syvälle itseemme ja katsoa useisiin peileihin rehellisesti ja ymmärtää
se yksikertainen tosiasia, että me olemme asiakkaita varten eikä päinvastoin.