Päihdehuoltoon tarvitaan tehokkuutta

Pontimena tälle blogikirjoitukselle on TS:ssa 30.10. ollut Reijo Malilan vastine Anne Hemmin kolumniin Osaamattomuus alkoholismin hoidossa tulee kalliiksi. Tämä on siis tukikirjoitus Anne Hemmille.

Olen toiminut päihdehuollossa 1976 alkaen ja työni jatkuu edelleen. Olen työskennellyt kuten minut on koulutettu, mutta eipä se tehnyt minusta taitavaa ja tarkkasilmäistä päihdetyön sosiaalityöntekijää.Koin aikamoisen ammatillisen kriisin vuosituhannen alussa saatuani kutsun Lapualla sijaitsevaan Minneso-
ta-malliseen hoitolaitokseen lähisukulaisen alkoholismin hoidon vuoksi.Työkokemukseni on laaja käsittäen koko avohoidon hoitopolun, kokemusta on kertynyt niin yksityiseltä kuin julkiseltakin puolelta. Nykyisin toimin lisäksi Turun A-killassa, mielenterveyspuolen Itu RY:ssä ja A-klinikkasäätiön ylläpitämässä KokeNet verkkopalvelussa, jossa kokemusasiantuntijat vastaavat nimettöminä oman kokemuksensa nojalla alkoholiaiheisiin kysymyksiin. Olen mukana alkoholistin läheisen ominaisuudessa.

Olin jo vuosia pohtinut, mikä voima vertaisryhmissä on, koska työtovereissani oli sitä kautta raitistuneita alkoholisteja.Olin asiasta hyvin kiinnostunut ja tutustuin asiaan avoimin mielin ja tietoa janoten. Jouduin pohtimaan, millainen on sellainen ammattilainen, joka ei pysty tunnistamaan läheisen sukulaisen alkoholismia, vaikka on suorittanut aiheesta yliopistollisen tutkinnon (sosiologia, sosiaalialkohologia, laitoshuolto, avohuolto, sosiaalipolitiikka). Aloin pikkuhiljaa itsekseni pereh-
tyä 12-askeleen Minnesotamallisen hoitoideologian saloihin. Olen mukana ryhmässä, joka on perustamassa Pohjois-Savoon kyseiseen malliin perustuvaa hoitolaitosta. Tätä ideologiaahan ei tunnusteta ammatillisessa päihdetyössä tosin alkuunkaa ymmärrä miksi, varsinkaan kun hoitotulokset ovat vastaansanomattoman hyvät. Suurin ristiriita ns. virallisen ja Minnesotahoidon välillä on päih-
deriippuvuuden sairausluonteen myöntäminen. Päihderiippuvuus lienee ainoa sairaus, jonka hoidosta vastaa sosiaalihuolto. Tämä taas perustuu siihen, että sitä pidetään sosiaalisena ongelmana, että se johtuu luonteen heikkoudesta ja velttoudesta eli , että ihminen itsessään on huono ja kelvoton.
Eihän sydänvikaistakaan syytetä sairaudestaan: ota itseäsi niskasta kiinni ja paranna sairautesi, hänelle annetaan ohjeet, miten taudin kanssa voi pärjätä. Alkoholisminkin kanssa voi pärjätä ja elää täysipainoista elämää, mutta se edellyttää täydellistä raittiutta. Alkoholisti ei voi olla vähän raitis, hän
on joko raitis tai sitten ei. MM. WHO on aukottomasti todistanut, että alkoholismiin voi sairastua ainoastaan henkilö, jolla on riippuvuusgeeni. Mielestäni varsinkin nykyisenlaisessa kireässä talous-
tilanteessa on keskityttävä näihin ihmisiin eikä ammuttava haulikolla varpusparveen. Jätetään suurkuluttajat suurkuluttamaan, kohtuukäyttäjät kohtuukäyttämään ja sijoitetaan rahat tehokkuutensa osoittaneisiin hoitoihin, jotka palauttavat ihmisen työ- ja toimintakyvyn.

Jotta tämä onnistuisi tarvitaan avointa, tasa-arvoista vuoropuhelua ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden välille, jossa kumpikin puhaltavat samaan hiileen. Ollakseni täysin re-
hellinen, me ammattilaiset olemme paljolti syyllisiä ennakkoluuloihin ja alentuvaan käytökseen
kokemusasiantuntijoita kohtaan. Sen verran olen asiaa testannut esitellessäni itseni vain joko koke-
musasiantuntijaksi tai sosiaalityöntekijäksi. Rehellisyyttä jatkaakseni sosiaalityöntekijöissä on myös
taitavia ja sydämellään työtään tekeviä ihmisiä, joiden kädet on sidottu samalla nyörillä, jonka toinen pää on kiinni rahasäkin suussa.