60 vuotta elämää sieltä sun täältä ja vähän väliltäkin

Ryhdyin viikonloppuna muistelemaan mennyttä 60 vuotta, onhan se toki helpompaa kuin tulevan
60 vuoden muistelu, siksi valitsin tämän Times-kirjasimenkin. Sehän tarkoittaa suurinpiirtein, että viimeinen vartti on menossa, tosin se voi olla paras tähän mennessä.

Asioiden merkitykset ja painotukset koko elämälle ovat mielenkiintoisia ja yllätyksellisiä, esimer-
kiksi niiden ajallisella kestolla ei ole paljonkaan vaikutusta painoarvoon elämässä. Elämäni ensim-
mäiset 19 vuotta elin Savossa ja silti se ei lähde pois, vaikka olen lähtenyt sieltä 1973. Aina kuitenkin
palaan sinne kerta toisensa jälkeen ja tunnen kuuluvani sinne enemmän kuin koskaan. Tunnen itseni
enemmän savolaiseksi kuin suomalaiseksi. Monista tilastoista olen lukenut, että savolaisilla on enem-
män mielenterveysongelmia kuin muilla suomalaisilla, mutta johtuuko se savolaisista itsestään tai
savolaisuudesta. Ehkäpä se johtuukin siitä, että meikäläiset eivät halua mennä ahtaisiin muotteihin,
joissa ei suvaita erilaisuutta.

Olen aina pitänyt tarinoista ja tarinankertojista ja miten he kertovat tarinansa. Jo lapsena tykkäsin
kuunnella äijien juttuja elämän varrelta. Useimmiten he olivat kädentaitajia kuten sahuri Sakari, Siimennon Saku ja puuseppä Tane. Heidän tapansa kertoa tavallisiakin tarinoita oli aina seikkailu.
Ne olivat niitä miesten juttuja, joita kuunnellessa tunsi olevansa itsekin aikamies.Kaikissa niissä oli yhteistä, että niissä puhui eletty elämä. Nämä olivat ehkä syynä, miksi pyrin opiskelemaan kirjal-
lisuustiedettä, halusin tarinankertojaksi. Sellaiseksi ei kuitenkaan voi tulla, jollei ole elänyt oikeaa
elämää vastoinkäymisineen kaikkineen. Puultahan se alkoi maistua, kun ei ollut mistä kertoa.

Kuinka ollakaan, saavuin tarinoiden paratiisiin, kun pääsin Turvatupaan juoppojen vahdiksi. Mi-
nulle avautui täysin uusi maailma, juoppojen, hullujen ja rikollisten parissa. Ei sillä ole merkitystä,
ovatko tarinat totta vai keksittyä, vaan miten ne kerrotaan. Sivutuotteena opin ymmärtämään
näiden ihmisten elämänkiemuroita. Yhden ohjeen sain ennen ensimmäistä työvuoroa nykyisen
toiminnanjohtajan isältä Ekiltä. Pahin loukkaus, minkä toipuvalle alkoholistille voit sanoa on , että väität selvää ihmistä päihtyneeksi. Tämä sääntö pätee edelleenkin ja toteutan sitä poikkeuksetta. Toisen
tärkeän opin sain kun Turun päihdetoimiston päällikkö Raila Haaranen opasti minut harjoittelu-
jaksollani työryhmätoimintaan. Kolmas kulmakivi on ollut kokemusasiantuntijatoimintaan ja
vertaistyöhön mukaan pääseminen.

Ne mitkä eniten ovat antaneet ovat kuitenkin olleet ne vaikeimmat ja paskimmat vaiheet elämässä.
Koko ammatti-identiteetti ja pohja murtui, kun ymmärsin, etten ollut tajunnut lähisukulaisen
alkoholismia, vaikka minun ammattilaisena olisi pitänyt ymmärtää. Myöhemmin olen ymmärtänyt,
että siitä alkoi kasvu ja kehittyminen ja se oli varsinainen lottovoitto ja onnenpotku yhtäaikaa. Vaa-
dittiin kuitenkin oma masennukseni ja pohja oli löytynyt. Siitä ylös pääseminen oli kuitenkin
se mikä avasi silmäni ja tien vertaisuuteen. Toisaalta perheeni joutui kärsimään suon mudassa
rämpimisestäni, koska kaikki pyörii silloin oman navan ja napanöyhdän ympärillä ja sisällä. Sitä
sovitan edelleen, koska he sietävät minua edelleen.

Minulle työhön liittyvät asiat ovat olleet aina helppoja siten, että olen ollut aina koko sydämestäni mukana. Siihen liittyy myös se kovin paikka, mikä on ollut. Kun toissa talvena eräs asukas tappoi
työpaikallani toisen asukkaan ja jouduin uloskirjoittamaan asukkaan, joka yritti estää tapahtunutta
ja auttaa uhria. Hän oli päihtyneenä paikalla ja asuminen loppui sen takia. Nämä olivat erillisiä
asioita, mutta se tuntui suurelta vääryydeltä silloin ja tuntuu edelleenkin. Hän ei ole enää asiak-
kaani, mutta varmaan aina ystäviä olemme. Voitin siis taas.